Johdattelua uusklassismiin

Klassismi voi tarkoittaa hyvinkin eri asioita: alun perin sillä viitataan antiikin kulttuuriin ja taiteeseen, eli vaikkapa korinttilaisiin pylväisiin, Platonin filosofiaan tai Olympos-vuoren jumalten vaatemuotiin. 1400-luvulla alkanut antiikin filosofian ja taiteen uudelleen herääminen, renessanssi, heijastui monin tavoin myös musiikkiin.

1600-luvulla musiikin ”renessanssityylin”, käytännössä siis moniäänisen vokaalipolyfonian syrjäyttänyt basso continuo -taide ja se niin kutsuttu barokki imitoivat nekin osaltaan antiikin ideoita (1600-luvun alun uusi monodiatyyli, jonka muun muassa Claudio Monteverdi toi esiin, syntyi antiikin tragedioiden ”autenttiseksi” esityskäytännöksi, ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa basso continuo -tyylin, ja siten barokkityylin kehitykseen).

Kun barokki kaikkine rönsyineen alkoi tuntua tukahduttavalta, pyrittiin 1700-luvun puolen välin kieppeillä palaamaan jälleen antiikkiin. Liike, jota kutsuttiin neoklassismiksi, oli vallalla kaikissa taiteissa arkkitehtuurista ja maalaustaiteesta sisustukseen ja pukeutumismuotiin. Se löi kättä valistuksen ajan ideologioiden ja rousseaulaisen filosofian kanssa erityisesti musiikissa, jossa klassismista tuli yhtäältä neoklassisen tyylin mukaisesti säännönmukaisempaa ja selväpiirteisempää, ja toisaalta valistuksen hengessä samalla myös kansanomaisempaa ja universaalimpaa.

Musiikissa klassismin merkkisäveltäjiksi nousivat tai nostettiin (”wieniläisklassikot”) Joseph Haydn, W.A. Mozart ja Ludwig van Beethoven, sillä ajatuksella, että heidän musiikissaan 1700-luvun universaali, klassinen ilmaisu, koki huippunsa – ja he olivat siis klassismin klassikoita.

Kohti modernismia – ja uutta uusklassismia

1700-luvun lopulla ja erityisesti 1800-luvulla romantiikka tuli ja vei klassismin punaiseksi värjäämät barrikadit paatoksellisin värein kankaille, kirjoihin ja partituureihin. Yhtäältä kansallisajattelu (nationalismi) ja toisaalta eksotiikka korvasivat universaalit ihanteet, ja taiteeseen hiipi epäsäännöllisyyttä sekä fragmentaarisuutta, ja ajan henki kiihotti taiteilijoita etsimään jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja. 1800-luvun loppua kohti luonnon ihannointi ja realismi antoivat tietä yliluonnolliselle ja mystiikalle, ja psykoanalyysi sekä alitajuiseen sukeltaminen veivät ilmaisua kohti modernismia.

Viimein saksankieliset säveltäjät, etunenässään Arnold Schönberg, irtisanoutuivat musiikillista ilmaisua vuosisatoja hallinneesta tonaalisuudesta. Alkoi ”uuden musiikin” vuosisata.

1900-luvun taidehistorian leimaa-antavimpiin piirteisiin kuuluu taidekäsitteen ja taiteen ilmaisukeinojen jatkuva kyseenalaistaminen ja yleensäkin uusien periaatteiden luominen ja löytäminen. Sen rinnalla on säilynyt kuitenkin klassismihenkinen paluu vanhoihin ilmaisumuotoihin, tai niiden uudelleen löytäminen. Yksi ilmeinen esimerkki tästä on Jugend/art nouveau ja erityisesti 1920-luvulla pinnalle noussut art deco -tyyli.

Nostalgista paluuta vanhaan esiintyi toki jo romantiikassa, ajatellaanpa vaikkapa Johannes Brahmsin Haydn-variaatioita tai varsinkin Edvard Griegin Sarjaa Holbergin ajoilta (toisaalta romantiikkahan usein oli nimenomaan nostalgiaa, esimerkiksi ”ritariromantiikkaa”). 1900-luvun alun sotien välisen ajan neoklassismi ei ollut ensisijaisesti kuitenkaan nostalgiaa. Se oli enemmänkin vanhojen muotojen ja ilmaisukeinojen, tekniikoiden kierrättämistä uusissa asuissa ja konteksteissa.

Stravinskia, Hindemithiä – ja Englundia

Siinä missä Schönbergin ja kumppaneiden ekspressionismi oli suoraa jatkoa saksalaiselle myöhäisromantiikalle, sotien välisen ajan uusklassismi katsoi romantiikan 1800-luvun taakse barokin ja klassismin 1700-luvulle. Uusklassismi oli erityisesti ranskalainen ilmiö, ja sikäli myös vahvasti saksalaisen myöhäisromantiikan ja ekspressionismin vastaliike.

Ranskalaisen uusklassismin kummisetä oli ehdottomasti Eric Satie (1866–1925), jonka Gymnopediat ja Päärynän muotoisen kappaleet kyseenalaistivat voimakkaasti vallalla olleen ”vaikean” modernismin ja sen voimakkaasti ekspressiivisen estetiikan.

Uusklassismin nimekkäin edustaja Pariisin musiikkielämässä oli venäläissyntyinen Igor Stravinski (1882–1971), joka kääntyi uusklassisuuteen erityisesti Pulcinellansa myötä. Stravinski käytti tässä vuoden 1920 baletissa Giovanni Pergolesin (1710–1736) teemoja (ja teemoja, joiden uskoi olevan Pergolesilta, mutta jotka olivat tosiasiallisesti muilta tämän aikalaisilta) säveltäen niistä musiikkia, joka oli selvästi uutta, ennen kuulumatonta, ja pariisilaisessa näkökulmassa hyvin trendikästä.

Uusklassismista tuli pian suosittua myös muualla Euroopassa, ja erityisesti Nadia Boulangerin (1887–1979), yhden 1900-luvun merkittävimmistä sävellyksenopettajista, myötä myös Amerikoissa (hänen oppilaitaan olivat niin yhdysvaltalainen Aaron Copland kuin argentiinalainen Astor Piazzolla). Euroopassa uusklassismi vaikutti erityisesti Les Six -ryhmän säveltäjiin Ranskassa, Béla Bartókiin Unkarissa, Bohuslav Martinůun Tsekeissä, Manuel de Faliaan Espanjassa sekä Paul Hindemithiin (1895–1963) Saksassa.

Hindemith kuvastaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa uusklassismin tyylillinen rajaaminen lopulta on. Verrattuna ranskalaisiin kollegoihinsa, kuten vaikkapa Les Six -ryhmän Darius Milhaud’hon tai Arthur Honeggeriin, Hindemithin musiikista puuttuu usein niille tyypillinen paljaus, suoraviivaisuus tai suoranainen anarkistisuus. Hindemithin neoklassismi on pikemminkin neobarokkia, sillä sille on tärkeää Bachin tyylinen kontrapunkti ja polyfonisuus.

Ylipäätään uusklassismin voi sanoa vaikuttaneen hyvin moniin säveltäjiin: Alban Bergin ooppera Wozzeck on kirjoitettu kokonaan klassisten muotorakenteiden varaan (barokkisarjoja, passacagliaa, rondoa ja niin edelleen), ja jopa Schönberg käytti musiikissaan uusklassiseen tapaan klassisromanttisia muotorakenteita.

Suomeen uusklassismi tuli hivenen viiveellä, mutta erityisesti Uuno Klamin 1930-luvun teoksissa voi kuulla vaikutteita Stravinskilta ja barokin sekä klassismin muodoista. Einar Englund (1916–1999) oli Toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkittävin suomalainen uusklassikko, jonkin aikaa jopa merkittävin säveltäjä ja sikäli Sibeliuksen ”manttelinperijä”.