Tuula Kotilainen kirjoittaa siitä kuinka Suomen Yleisradio heti perustamisensa jälkeen sai oman Radio-orkesterinsa – nykyisen Radion sinfoniaorkesterin – ja käy läpi radion konserttitoiminnan ensimmäisen viiden vuosikymmenen tapahtumia, tärkeitä tekijöitä ja uuden suomalaisen musiikin esitaistelijoita.
Radion konserttitoiminnan kasvutarina
Radion sinfoniaorkesterin syntyhistoria on erilainen kuin Helsingin kaupunginorkesterin. RSO:n edeltäjä syntyi suuriin raameihin: kasvavan kaupungin ja aikakauden tarpeiden ja kulttuurisen tilauksen tuloksena. HKO kasvoi ja kehittyi hitaasti muun muassa vakaan taloudellisen pohjan puuttumisen sekä ammatillisen musiikkiväen vähäisyyden vuoksi. Radio-orkesteri syntyi sen sijaan nopeasti, sillä sille oli sekä tilaus että kotipesä: 1920-luvulla virinnyt radiotoiminta kiteytyi 1926 Suomen Yleisradion perustamiseen, ja radiotoiminnassa oli suuri tilaus elävälle musiikille. Orkesterista tuli osa yhtiötä sen perustamisesta alkaen.
Yleisradion toiminta käynnistyi syksyllä 1926, ja ensimmäinen lähetys oli syyskuun yhdeksäntenä. Lähetyksiä välitettiin neljänä päivänä viikossa, joulukuusta lähtien joka päivä. Tärkeä toimija oli ohjelmajärjestäjä Alexis af Enehjelm, taustaltaan oopperalaulaja. Musiikkivalinnat olivat hyvissä käsissä. Jo kevättalvella 1927 radioyhtiöön päätettiin perustaa oma orkesteri. Sen kokoajaksi ja johtajaksi valittiin Erkki Linko, jolla oli oma yhtye. Sitä täydennettiin ja kymmenmiehisen orkesterin ensiesiintyminen tapahtui suorassa lähetyksessä 1.9.1927. Tilanne kotimaisten ammattimuusikkojen saatavuuden kohdalla oli huimasti erilainen kuin 1880–90-luvuilla: Radio-orkesterin muusikot olivat opiskelleet Robert Kajanuksen orkesterikoulussa ja Martin Wegeliuksen perustamassa Helsingin Musiikkiopistossa (1924 lähtien Konservatoriossa).
Ensimmäisen orkesterin kokoonpanoon kuuluivat kapellimestari ja pianisti Erkki Linko, Erik Cronvall, I viulu, Hugo Huttunen, II viulu, Eero Koskimies, alttoviulu, Tauno Korhonen, sello, Paavo Pättiniemi, kontrabasso, Väinö Littonen, huilu, Harald Mannerström, klarinetti, Gustav Svensson, lyömäsoittimet sekä Uuno Arpiainen, urkuharmoni.
Radion toimitilat olivat Aleksanterinkatu 46:ssa, orkesteri soitti suuressa studiossa, jonka katto, seinät ja lattia verhoiltiin kaiun poistamiseksi. Lähetykset olivat suoria.
Erinomainen johtaja ja kehittäjä
Ei olisi syntynyt HKO:ta ilman Robert Kajanusta ja hyvin kävi RSO:nkin kohdalla: löytyi oikea mies oikeaan aikaan oikealle paikalle. 1929 orkesterin kapellimestariksi ja samalla myös Yleisradion ensimmäiseksi musiikkipäälliköksi nimitettiin Toivo Haapanen (1889–1950). Hän oli opiskellut orkesterikoulussa, toiminut viulistina ja alttoviulistina Kaupunginorkesterissa, opiskellut ja tohtoroitunut Helsingin Yliopistossa. Aktiivisen muusikkouden ohella hän teki uraauurtavaa tutkimustyötä Suomen keskiaikaisten neumikäsikirjoitusten ja kirkkolaulun tutkijana. Suomen musiikin vaiheita hän kirjasi ansiokkaassa teoksessaan Suomen säveltaide (Otava, 1940).
Taneli Kuusisto kirjoittaa: Toivo Haapasesta tuli musiikkimme kahden suurmiehen, Robert Kajanuksen ja Ilmari Krohnin välitön työnjatkaja. Hänen harteilleen laskettiin toisaalta koko suomalaisen musiikin ylin edustus, musiikkielämämme monien yhteispyrkimysten organisointi ja johtaminen, toisaalta musiikkitieteellisen tutkimuksen eteenpäinvieminen maassamme, ja tämä kaikki taiteellisen aktiviteetin ja runsaiden virkatöiden ohella sekä entistä jo paljon hankalammassa asemassa maastossa, monenlaisten voimien rynnistäessä omine aatteineen. – – Toivo Haapanen oli loistava persoonallisuus.
Historiikit toteavat, että Haapanen loi Radio-orkesterin linjan. Alkuaikoina esitettiin kaikkea mahdollista, jokaiselle jotakin: kansanlaulua, helppoa klassista, sinfonioita… kaikki sovitettuna pienelle yhtyeelle. Haapanen sai nostetuksi soittajiston määrään 21:een ja aikaa myöten sitkeästi taistellen siitäkin ylöspäin. Hän painotti suomalaisen musiikin osuutta koko toimikautensa ajan. Orkesteri olikin avainasemassa uusien suomalaissäveltäjien esiintuojana. Näitä olivat muun muassa Uuno Klami, Väinö Raitio, Aarre Merikanto, Sulho Ranta, Nils-Eric Fougstedt ja Tauno Pylkkänen. Haapasen aktivoinnin myötä syntyi myös pienelle kokoonpanolle sävellettyjä teoksia; ensimmäiset radion soittajille sävelletyt teokset teki Erkki Melartin, joka visionäärisesti näki radion suuret mahdollisuudet musiikin levittäjänä. Tämä näkemys ei ollut suinkaan yleinen: muutamat järeät musiikkivaikuttajat pelkäsivät radion vaikuttavan kielteisesti ja verottavan esimerkiksi konserteissa käyntiä.
Orkesterin esiintymisille ja samalla viikko-ohjelman kokonaisuudelle luotiin mahdollisuuksien mukaan omaa linjaa ja profiilia. ”Tiistaikonsertti” oli ohjelmistoltaan korkeatasoista, perjantai-iltana kuultiin kansanomaista musiikkia. Orkesteria tai sen soittajia työllistivät myös keikat kevyemmän musiikin soittamiseen, jota radiokuuntelijat kaipasivat. Aikamoista palapeliä kokonaisuuden organisoiminen varmasti oli: nauhoituksia ja suorina radioituja konsertteja tai musiikkituokioita studiosta, avustussoittamisia ulkopuolisissa tiloissa, harjoituksia, vaativia konsertteja yleisölle ja radiointiin, kamarimusiikkia, viihdettä eli pienryhmäesityksiä. Muusikoiden työaika oli lievästi sanoen venyvä, soittoineen ja odotteluineen. Erkki Linko toimi edelleen toisena kapellimestarina.
(Lähde: finna.fi, kuva: Pietinen 1933)
Kansainväliset yhteydet avattiin. Monessa maassa tapahtui samaa kuin Suomessa; 1920- ja varsinkin 1930-luvulta on käynnistynyt monen radio-orkesterin toiminta hyvin samantapaisesti kuin Suomessa. Kontaktit ja yhteistyö olivat luonnollinen seuraus. Eurooppalaiset radioyhtiöt muodostivat verkoston, joka alkoi välittää konsertteja. Keväällä 1933 lähetettiin Suomesta ensimmäinen Eurooppalainen konsertti Yliopiston juhlasalista. Siihen oli soittajat koottu sekä Kaupungin- että Radion orkesterista, johtajana oli Armas Järnefelt, solistina 21-vuotias Anja Ignatius, joka soitti Sibeliuksen viulukonserton, muut teokset olivat 5. sinfonia ja Aallottaret. Radioyhtiöiden verkko edelsi Euroopan yleisradioliittoa EBU:a.
1934 radio sai omat tilat Fabianinkatu 15:ssa ja asianmukaisen musiikkistudion nauhoituksia sekä radioituja konsertteja varten. Ennen studiota oli radiokonsertteja alettu pitää myös 1931 valmistuneessa Konservatorion salissa soitteessa Pohjoinen Rautatiekatu 9. Sen salissa toteutettiin myös legendaarinen radiolähetys 1.1.1939, kun Suomesta lähetettiin radiotervehdys New Yorkissa avatun maailmannäyttelyn kunniaksi. Jean Sibelius oli saatu johtamaan Radio-orkesterin soittama Andante festivo. Muun ohjelman johti Toivo Haapanen.
Ulos studioista ja saleista
Jo 1930-luvulla haluttiin tavoittaa yleisöä muuallakin kuin saleissa. ”Live-konsertteja” pidettiin tehtaissa, sairaaloissa ja kouluissa. Toiminta jatkui sotavuosien aikana ja sodan jälkeen vaihtelevasti. Ensimmäinen tehdaskonsertti, suuren julkisuuden saattelemana, pidettiin huhtikuussa 1940 Pitäjänmäellä, Strömbergin tehtaalla, aamiaistunnin aikaan. HS kuvaili:
”Eilen kokeili Yleisradio ensimmäisen kerran uutta n.s. tehdaskonserttiajatustaan käytännössä. – –Avara tehdassali, jossa lukemattomien koneiden keskelle oli orkesterille raivattu sopiva tila, oli alkanut täyttyä murkinalta palaavista tehdastyöläisistä. Hartaana ja vakaana läsnä oleva kuulijakunta, jonka vaatteissa ja olemuksessa oli aito työn leima, asettui istumaan työpöydille tai seisomaan niiden tai koneiden ääreen, joiden jyske nyt hetkeksi oli tauonnut, valmistuen seuraamaan erikoislaatuista tilaisuutta.”
Radioitu tilaisuus alkoi Martti Jukolan selostuksella Radio-orkesterin uudesta toiminnasta. Toivo Haapasen johtama orkesteri soitti Genetzin ”Terve Suomeni maa”, joka otettiin vastaan innokkain aplodein, niin kuin muukin ohjelma: sovitus Suomalaisia säveliä, Bizet’n Carmenin alkusoitto, Bullin Paimentytön sunnuntai, Merikannon Kesäillan valssi, Lapsuuden toverille -laulu ja Sousan ”Tähtilipun alla”, joka oli toistettava.
Haapasen 21 vuotta kestäneen johtajakauteen mahtui myös niin sanottu orkesterisota 1934, kun Kaupunginorkesterin johtaja Georg Schneevoigt esitti molempien orkestereiden yhdistämistä. Tähän saattoi olla syynä Schneevoigtin ja Kaupunginorkesterin menestyksekäs Lontoon matka 1934 konsertteineen ja Sibelius-äänityksineen. Matkaorkesteriin oli otettu runsaasti avustajia ja se sai Schneevoigtin huomaamaan orkestereiden yhdistämisen tuomat edut.
1945 radion pääjohtajaksi tuli Hella Wuolijoki, joka toimi ansiokkaasti taidemusiikin puolestapuhujana ja tuki orkesterin soittajiston määrän lisäämistä.
Näkymätön tuli näkyväksi!
Radio-orkesteri soitti mikrofoneille. Kuulijat kuuntelivat radioistaan. Mitä tapahtui kun Radio-orkesteri alkoi pitää tiistaikonsertteja livenä paikalla olevalle yleisölle sekä entiseen tapaan valtakunnallisesti leviävänä radiolähetyksenä?
Ensimmäinen julkinen tiistaikonsertti pidettiin kaupungintalon salissa 16.9.1947. Toivo Haapanen johti, solistina pianisti Hilda Sacks. Yrjö Suomalainen arvioi:
Radio-orkesterilla oli eilen sen ensimmäinen julkinen konsertti. Tosin on silloin tällöin ollut muutama samanlainen, mutta ne ovat olleet poikkeusluontoisia ja jääneet yleisön taholla suhteellisen niukalle huomiolle. Nyt on kysymys säännöllisten jokaviikkoisten konserttien pidosta. ”Näkymätön orkesterimme” aloittaa siis uuden kauden toiminnassaan, ja otettu askel varmaan koituu paitsi itse orkesterin työskentelyä taiteellisesti kannustavaksi, kasvatuksellisena tekijänä koko musiikkielämämme hyödyksi. Julkisuus näet merkitsee vastuuntunteen vahvistumista, ja varmaa samalla on, että orkesteri, jonka laajentuminenkin antaa sille lisää taiteellista kantavuutta, viikottaisilla konserteillaan astuu askelen yleisöä kohti.
Tähän asti Radio-orkesterin soittoa, silloinkin, kun esitetään vaativia, huolella valmistettuja suuria soitinsävellyksiä, on studiosta lähetettyinä totuttu kuuntelemaan kuinka sanoisi – vain toisella korvalla useissa kodeissa puhelun ja askaren säestyksenä, kun taas julkisessa esityksessä soittajat tietävät ja toteavat, että heitä kuunnellaan tarkkaavaisina. Kuulijan aistit ovat salissa pakostakin toisenlaisessa vireessä kuin radiokoneen ääressä.
Eilisessä konsertissa kaupungintalossa oli iältään sekalaista yleisöä salin täydeltä. Kuitenkin nimenomaan nuorten ihmisten olisi syytä ottaa vaarin näistä konserteista, joille virkistävää ja arvokasta vaihtelua antamaan on kiinnitetty ulkolaisia johtajia ja solisteja. Ohjelmat on näet järjestetty samalla arvokkaiksi ja helppotajuisiksi, siis mitä sopivimmiksi portaiksi musiikiltaan vaikeatajuisimpien soitinteosten ymmärtämisen tiellä. Prof. Haapasen eilen johtama konsertti antoi havainnollisen näytteen siitä millaisiksi tiistaikonsertit suurin piirtein tulevat muodostumaan. Olosuhteet ja mahdollisuudet huomioon ottaen kuunteli esityksiä tyydytyksellä. Tässäkin salissa istuen kuitenkin tulee useammin kuin kerran mieleen oikean konserttisalin tarpeellisuus – ei niinkään kansoittamista tarkoittaen tässä tapauksessa kuin akustiikkaa ajatellen. Nykyisten olojen jatkuessa ihmisten koko sointiaisti tylsyy. – –”
Suositaan suomalaista!
Toivo Haapasen ohjelmistopolitiikka ja näkemys uuden suomalaisen musiikin esiintuomisesta oli silloin, niin kuin nykyäänkin, puhutteleva aihe. Lehdissä kirjoitettiin terävästikin, 26-vuotias Taneli Kuusisto analysoi tilannetta 1931 Yleisradio- ja Radiomaailma -lehdissä:
Yhtä tervetulleita kuin ovat konserttielämällemme olleet Radio-orkesterin klassilliset kamarimusiikki-illat, yhtä merkitykselliseksi muodostui orkesterin viimeinen ”julkinen” esiintyminen, joka vaikutti suorastaan tuulahduksen tavoin Yliopistolla vallitsevaan ja meillä toistaiseksi suuntaa määräävään musiikillisen ilmapiiriin. Ei ainoastaan ohjelma, vaan myöskin tulkinnallinen puoli selvästi osoitti, missä päin keskuudessamme nykyisin tehdään vakavinta työtä elävän taiteen hyväksi. Sitä suuremmalla syyllä kuulijat toivovat, että Radio-orkesterin laajentaminen varsinaiseksi sinfoniaorkesteriksi kävisi mahdollisimman pian päinsä. Varmasti silloin meillä silloin sävellettäisiinkin enemmän suuremmalle orkesterille kuin nykyään, puhumattakaan siitä, että monet esittämättömät tai harvoin esitetyt teokset joutuisivat päivänvaloon.
Kuusisto toteaa kuitenkin että on pienuudessakin puolensa: Radio-orkesterille sävellettyjen ja esittämien teosten kautta on voitu todeta, ettei pientäkään kokoonpanoa kannata väheksyä: Jos pieneen orkesteriin, kuten tässä tapauksessa, on onnistuttu kiinnittämään valiosoittajia, määräävät he esitysten yleistason paljon ratkaisevammin kuin suuressa orkesterissa.
Kuusisto jatkoi suomalaisen ohjelmiston puolesta puhumista myöhemminkin, muun muassa näin: Radio-orkesteri on päättävästi asettunut uuden musiikin ja nimenomaan nuoren kotimaisen tuotannon palvelukseen – tehtävä, mikä Kaupunginorkesterillammekin kerran oli, mutta jonka se tuntui jo kauan sitten miltei unohtaneen – –
Kuusiston mielestä Uuno Klami, Sulho Ranta ja Eino Linnala ovat päässet esiin lähinnä Radio-orkesterin toimesta, joten on todettava että näin se rohkaisee nuoria säveltäjiä kirjoittamaan orkesterille ja luo edellytyksiä nuoren säveltaiteen nousulle.
Millaista aikaa se oli?
Toivo Haapasen poika Tuomas Haapanen, myöhemmin muun muassa Sibelius Akatemian viulunsoiton professori, tuli avustajaksi Radio-orkesteriin 1949 ja vakituiseksi soittajaksi sekä konserttimestariksi 1953 alkaen vuoteen 1962. Uusi musiikki jakoi mielipiteitä, miten orkesterilaiset suhtautuivat uusien teosten soittamiseen?
Se oli isän idea, hän oli sitä mieltä, että täytyy tukea voimakkaasti suomalaista musiikkia. Joka vuosi järjestettiin suomalaisen musiikin viikko – muusikot kyllä joskus kutsuivat sitä suomalaisen musiikin piinaviikoksi. Se oli vähän niin kuin velvollisuus. Enimmäkseen ne olivat studiokonsertteja, mutta kyllä tiistaikonserteissakin soitettiin suomalaisia teoksia, olihan se tärkeätä. – Isän jälkeen Fougstedt jatkoi tätä linjaa.
Leppoisaa myös
Opiskeluvuosien loppuvaiheessa Tuomas Haapasen opettaja Erik Cronvall, joka oli Radio-orkesterin konserttimestari, pyysi kerran Haapasta keikalle nauhoitukseen. Esityksen johti silloin Erkki Linko, joka oli aika suurpiirteinen johtaja. Ennen lähetystä oli pieni harjoitus.
Linko käänsi partituureja toinen toisensa jälkeen kumoon, ja sanoi että tämänhän me osaamme, ja tämähän me vasta äskettäin soitettiin! Mennään Gambriniin ja tullaan sitten nauhoitukseen. Gambrini oli tunnettu ravintola. Minä olin vaikeuksissa, koska en ollut koskaan soittanut näitä. Esimerkiksi Lehárin Lepakon alkusoitto ei ole ollenkaan helppo. No, prima vistalla sitten se ja muut kuten Straussin Keisarivalssi suoraan punaisen lähetysvalon palaessa menivät. Saattoi jäädä joitakin nuotteja soittamattakin!
Nykyään puhutaan paljon vuorovaikutuksesta: konsertti on elävä, yhteinen tapahtuma ja kokemus kuulijoille ja soittajille. Miltä tuntui soittaa vain mikrofoneille? Tai podettiinko mikrofonikauhua?
Muusikkona en kokenut sitä mitenkään erikoisena, soitettiin musiikkia niin hyvin kuin taidettiin niin mikrofoneille kuin yleisölle. Eikä ollut mikrofonikauhuakaan. Kun siirryttiin julkisiin konsertteihin ja puettiin frakit päälle, niin vaikuttihan yleisön läsnäolo tietysti, aiheutti ehkä vähän lisäskarppausta, mutta itse soittotapahtumaan ei. – – On ihan hyvä, että puhutaan vuorovaikutuksesta mutta ei se mikään uusi ilmiö ole.
Menikö aina hyvin, pantiinko poikki?
Nauhoituksessa saatettiin panna poikki, jos tuli jokin virhe, mutta yleensä soitettiin yhtä mittaa. Tietysti silloin kun soitettiin studiossa suorassa lähetyksessä, ei mennyt poikki.
Uusia voimia, uusia tuulia
Toivo Haapasen kuoleman jälkeen 1950 ylikapellimestariksi tuli Nils-Eric Fougstedt, joka oli jo toiminut kapellimestarina Haapasen rinnalla. Energinen ja monipuolinen Fougstedt jatkoi orkesterin ja organisaation kehittämistä sekä myös sävellystyötään. Hän oli avoin uudelle sekä kokeiluille ja teki myös paljon sellaista, mikä myöhemmin on muodostunut intendentin työksi. Hänen aikanaan saatiin lisävakansseja orkesteriin ja luotiin erinimisiä kokoonpanoja, sinfoniaorkesterin lisäksi Radio-orkesteri, viihdeorkesteri, kamariorkesteri ja radiosekstetti, jollainen oli ollut olemassa ja parikymmentä vuotta. Uusia nimityksiä tapahtui, munn muassa Erik Cronvall siirtyi kapellimestariksi.
Fougstedtin visiot Radio-orkesterin näkyvyyden lisäämisestä ja taiteelliset ambitiot olivat sytyttämässä ”kolmatta orkesterisotaa”. Luonnollisesti Helsingin kaupunginorkesteri eikä yhtään vähemmän energinen toinen Nils-Eric, nimittäin orkesterin intendentti Ringbom, hermostuivat niistä. Ringbom herätti henkiin jo Schneevoigtin ajaman ajatuksen yhdistetystä, tasokkaasta orkesterista. ”Sotaa” käytiin lehtien palstoilla ja kirjelmillä ja Kari Suomalaisen hyvällä piirroksella taistelevista orkesterinjohtajista. Orkesteriasioiden noustessa uutisaiheiksi niihin liittyi myös oopperan ongelma eli oman orkesterin puute, sekä kaikkien tahojen yhteinen ongelma puuttuvasta konserttisalista. Oli syttynyt ja sammunut konserttitalosuunnitelmia, seuraavaksi ratkaisuksi odotettiin Kulttuuritaloa, jonne orkesteri siirtyikin 1963.
Uusia voimia, uusia tuulia jatkuu
Radio-orkesterin organisaatiossa tapahtui uutta, kun 1960 saatiin ensimmäinen intendentti, Aulis Sallinen. Fougstedtin kuoleman jälkeen 1961 kapellimestariksi tuli Paavo Berglund, ja alkoi orkesterin taiteellisen tason kunnianhimoinen kehittäminen. Harjoitusaikoja lisättiin – tarpeen olikin, sillä edelleen orkesteri piti tehtävänään tuoda esiin uutta suomalaista musiikkia, eivätkä partituurit enää olleet ihan yksinkertaisia. Kotimaisia kiertueita tehtiin ja ulkomaanmatkat alkoivat. Niiden määrä kasvoikin vauhdilla. Nimekkäiden ulkomaisten kapellimestari- ja solistivierailujen määrä lisääntyi. 1951 alkoivat Sibelius-viikot, joiden orkesterimusiikista vastasivat HKO ja RSO; tapahtuma muuttui Helsingin Juhlaviikoiksi 1968.
Uusi musiikki – haastavaa…
1963 järjestettiin Helsingissä Ung Nordisk Musik -tapahtuma. Ruotsalaisen Jan Barkin uusi teos Pyknos oli liian kova pala, ja orkesteri kieltäytyi soittamasta sitä. Miksi? Koska kyse ei ollut edes soittamisesta. Itse muistan silloin jutelleeni orkesterin fagotistin kanssa, joka kertoi, että hänen stemmassaan oli kohta jossa piti rikkoa juomalasi nuottitelinettä vasten. – Hänen suuri kysymyksensä oli miksi – siis miksi sen pitää olla fagotisti?
Kari Suomalaisen musiikkisuhde tuli selvästi ilmi monissa piirroksissa. Näin muun muassa Nykymusiikkipäivien aikaan 1962. Mökin isänsä kuuntelee radiosta konserttia ja päätyy kirjoittamaan ”Ration Herroille. Lopettakaa soittamasta aina niitä Sipeliuksen sinhvonioita”. Ja sitten tulee konsertti Nykymusiikkipäiviltä – ja lähtee uusi kirje: ”Ration herrat. Antakaatte heran tähren taas tulla sitä Sipeliusta”.
Vahva musiikkipäällikkö – Kai Maasalo
1956–76 Yleisradion musiikkipäällikkönä toimi fil.kand. Kai Maasalo, jonka vaikutus näkyi monella tavalla YLEN musiikkitoiminnoissa. Toivo Haapasen tavoin hänkin tutki suomalaista musiikkia ja varsinkin sen vähälle huomiolle jääneitä alueita, kuten esimerkiksi 1700-luvun säveltäjien tuotantoa. Sitä tuotiin esiin myös musiikkiohjelmistossa. Eikä vain 1700-luvun unohdettuja, mutta myös myöhempiä, joista merkittävimpiä on Aarre Merikannon unohdetun Juha-oopperan kantaesitys 1958. Ohjelmiston monipuolisuuden toteuttamiseksi Maasalo tavoitteli radion musiikkitoimintojen omavaraisuutta perustaen Radion Kamarikuoron, Nykymusiikkiyhtyeen, Sinfoniakuoron ja Lapsikuoron. Niin sanottu kantanauhajärjestelmä vakiinnutettiin, mikä tarkoittaa suurta määrää suomalaisen musiikin esitysäänitteitä. Uuden suomalaisen musiikin edistämiseen syntyi sävellystilauskäytäntö. 1960-luvun lopulla radion hallintoelimissä nousi jälleen kerran esiin musiikkipoliittinen keskustelu ja kysymys orkesterin tarpeellisuudesta. Maasalon laatima muistio palautti rauhan. Maasalon laajempikin kirjallinen toiminta on ollut tärkeää, siihen kuuluu mm. Radion sinfoniaorkesterin historiikki 1927–77.
RSO ja TV
RSO:n konsertin ensimmäinen televisioitu tallennus tapahtui Yliopiston juhlasalissa 1.10.1958 (60 vuotta sitten!). Nils-Eric Fougstedt johti, solistina Eila Patomaa.
Hufvudstadsbladet raportoi:
Fougstedt oli sonnustautunut uuteen asuun, jossa herätti huomiota beigevärinen paita: televisio ei kuulemma pidä valkoisesta väristä. Eila Patomaan oli ollut pakko, ilmeisesti kameraa tyydyttääkseen, vetää yllensä vanhin pukunsa. Mutta teho oli oikein arvioitu: ruudussa tuo räsy näytti aivan hurmaavalta. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa kameran aikaansaama valhevaikutelma. Ohjaaja Seppo Wallin, joka istui Senaatintorille pysäköidyssä televisiobussissa, ei edes ymmärtänyt nuotteja. Ja kuitenkin kamerakuvat vaihtuivat ilmeikkäästi aiheesta toiseen sekunnin tarkkuudella ja soitinryhmät ja solistit ilmestyivät ruutuun musiikin rytmin mukaisesti! Selviytyäkseen tehtävästä Wallin oli pestannut partituurinlukijaksi Bengt Johanssonin radiosta. Johansson istui bussissa, laski tahteja partituurista ja hakkasi Wallinia selkään, kun oli vaihdettava aihetta. Wallin paineli nappejansa, kameramiehet saivat signaalinsa ja television katsoja kotonaan sai sen kuvan, joka hänen tulikin saada. Yhtään virhettä ei tapahtunut, mikäli saatoimme havaita. – – Televisiokonsertti oli erinomaisen onnistunut kokeilu. Toivottavasti Fougstedt saa beigepaidalleen käyttöä vielä useasti.”
Tämän kokeilun jälkeen alkaneen teknisen kehittämisen ja osaamisen lisäämisen tuloksena päästiin tiistaikonsertin alkuosa lähettämään suorana televisiointina ensimmäisen kerran 15.12.1959. Konsertin johti Paavo Berglund. Antero Karttunen toteaa historiikissaan: ”Nyt orkesterin toimintaa lupamaksuillaan rahoittavat kuulijat saattoivat nähdä ”omat” soittajansa myös muualla kuin konserttisalissa. Uusi kausi oli alkanut orkesterin työn tunnetuksi tekemisessä.”
Historian heiluria on mukava tarkastella. Kun orkesteri syksyllä 1949 tuli ihmisten ilmoille, soittamaan ”näkyvänä” samaan tilaan kuulijoiden kanssa, Yrjö Suomalainen ihasteli sitä, että nyt ovat orkesteri ja kuulijat fyysisesti samassa tilassa ja kuulevat ja syventyvät musiikkiin toisella, tarkkaavaisemmalla tavalla kuin radiokoneen ääressä. TV:n ansiosta on palattu takaisin siihen, että istutaan kotona ja kuunnellaan ja katsellaan ”toisella korvalla”, ehkä myös toisella silmällä.
Radion tullessa koteihin saatettiin pelätä, että se latistaa musiikkielämystä ja vähentää konserteissa käyntiä. Tänään voitaisiin keskustella siitä, korvaako kone elävän elämyksen, ja mikä ero niillä on.
Hyviä lähteitä
Radion sinfoniaorkesterin vaiheista on kirjoitettu kaksi historiikkia. Orkesterin 50-vuotisjuhlien merkeissä ilmestyi radion musiikkipäällikkö Kai Maasalon kirjoittama Radionsinfoniaorkesterin viisi vuosikymmentä 1927–77. 25 vuotta myöhemmin ilmestyi musiikkipäällikkö Antero Karttusen kirjoittama historiikki Radion sinfoniaorkesteri 1927–2002. Antoisia teoksia molemmat!
RSO:n nettisivuilla löytyy tiedottaja Satu Kahilan kokoama aikajana RSO:n historiasta.
Yrjö Suomalainen, joka oli toiminut viulistina 1920-luvulla Helsingin Kaupunginorkesterissa, joutui terveyssyistä jättämään aktiivisen soittajanuran. Hän tuli tunnetuksi Ylen mainiona radiopakinoitsijana ja Uuden Suomen musiikkiarvostelijana ympäri valtakuntaa. Kodikkaalla ja luontevalla tyylillään hän välittää tuntemuksia vuosikymmenten takaa. Poikansa Kari Suomalaisen julkaisema ja kuvittama kirja Yrjö Suomalaisen musiikkipakinoita (Otava 1978) on sekin mainio lähde.
Tuula Kotilainen, 11.10.2018
Tunne orkesterisi 