Robert Kajanus ja Helsingin kaupunginorkesterin historiaa

Tuula Kotilainen kirjoittaa Robert Kajanuksesta ja Helsingin kaupunginorkesterin historiasta, alkaen orkesterin perustamisesta, läpi Kajanuksen 50-vuotisen johtajakauden, orkesterisotien, kiertueiden, populaarikonserttien kohti nykypäivää.

Luova ja esittävä säveltaide, koulutus ja harrastaminen – kaikki kerralla Suomen Helsingissä vuonna 1882.

Vuosiluku 1882 on syytä muistaa, se on Suomen musiikin historiassa tärkeä. ”Suomen musiikin kypsyyskausi voidaan laskea alkavaksi vuodesta 1882”, kirjoitti Toivo Haapanen kirjassaan Suomen säveltaide, vuonna 1940. Mitä siis tapahtui?

  • Robert Kajanus, 25 v.,  perusti orkesterin, jonka ensimmäinen konsertti oli 3.10. Yliopiston juhlasalissa.
  • Martin Wegelius, 35 v., perusti musiikkiopiston, jonka opetus alkoi 2.10., ja jonka ensimmäinen konsertti oli 5.10. Yliopiston juhlasalissa.

Nämä kaksi perustamista tapahtuivat akuuttien tarpeitten ja paineiden tuloksena, mutta kuinka ollakaan, niihin sisältynyt visio ja kahden näkemyksestään varman ja ammatillisesti osaavan miehen sisukas työ tuli vaikuttamaan mallinantajana koko maan hyväksi. Heidän luomistaan laitoksista tuli pysyviä instituutioita, jotka edistivät suomalaisen musiikkielämän kehitystä.

Saman vuonna säveltäjä, kapellimestari ja Vanhan kirkon kanttori Lorenz Nikolai Achté perusti lukkari-urkukoulun ja P.J. Hannikainen kokosi Ylioppilaskunnan laulajat -kuoron. Tärkeitä tapahtumia nekin!

Miten tähän tultiin?

Magnus von Wright: Annankatu kylmänä talviaamuna (1868)

Vuoden 1812 jälkeen autonomisen Suomen pääkaupungiksi ylennetyssä pienessä Helsingissä alkoi tapahtumisen crescendo. Pääkaupunkiutta ryhdyttiin konkreettisesti vahvistamaan kun Helsingin jälleenrakennuskomitean johtajan, senaattori J.A. Ehrenströmin palkkaama C.L. Engel mullisti kaupungin keskukseksi valitun kivisen alueen; sinne nousivat kirkko, senaatti, yliopisto kirjastoineen ja joukko muita näyttäviä ja tärkeitä rakennuksia. Komean keskusalueen ja puurakenteisen muun kaupungin rajaksi syntyi hieno Esplanadi. (Esplanadille rakennetun Kappelin terassi melko lailla sattuman oikusta liittyy orkesterin syntymätapahtumaan – mutta siitä lisää edempänä.)

Keskeiset instituutiot muodostuivat henkistä, taloudellista ja kansallista kehitystä edistäviksi. Turusta 1828 Helsinkiin siirtynyt yliopisto toi mukanaan Turussa tapahtuneen kehityksen hyviä tuloksia ja Helsinkiin siirtynyt akateeminen väki jatkoi musisointia soiton  ja laulun merkeissä. Yliopisto satsasi musiikinopetuksen tason nostoon: lahjakas ja hyvin koulutettu saksalainen Fredrik Pacius, 25 v., kutsuttiin vuonna 1835 yliopiston musiikin opettajaksi, eikä valintaa ollut syytä katua! Uskomattoman energinen, tuottelias, osaava Pacius kotiutui ja raivasi tietä luovan ja esittävän säveltaiteen milteipä joka sektorilla yli kolmen vuosikymmenen ajan. 1832 valmistuneen yliopiston juhlasalissa ja muissa uusissa hyvissä tiloissa päästiin kuulemaan omin voimin esitettyä orkesterimusiikkia, oratorioita ja jopa Suomessa syntyneitä oopperoita, Topeliuksen teksteihin.

Vanha kirkko nähtynä Bulevardin ja Yrjönkadun kulmauksesta. Kirkkopuistoa rajaa aita. Taustalla erottuu muita rakennuksia. Etualalla vasemmalla hiekkakuormaa kuljettava hevosmies, keskellä kolmen hengen ryhmä keskustelemassa. Oikealla santarmi ratsuineen. Yksittäinen lehtipuu oikeassa kulmauksessa. Kuvan alla teksti: ÄLDRE LUTHERSKA KYRKAN. Numero 12 sarjasta Vuer af Helsingfors. (Lähde: Helsingin kaupunginmuseo, finna.fi)

Helsingin väkiluku kasvoi vauhdilla. Se, mikä kaupunkien kasvun myötä oli tapahtunut Euroopan suurissa kaupungeissa jo 1700-luvulta alkaen, tapahtui nyt Helsingissä nopeutetussa tahdissa. Kaikenlaiselle kaupunkilaiselämän seura- ja huvielämälle oli kysyntää, siinä kuin aineellisenkin hyvän tuotteille. Idyllisen pikkukaupungin kodeissa alettiin harrastaa yhä enemmän musiikkia, ja pianojen tuonti Helsinkiin kaksinkertaistui 1880-luvulla. Ulkomailta saatiin herkkuja, muotia ja taide-elämyksiä, kiitos muun muassa Pietarin kasvavan vaurauden ja meriliikenteen.  Helsingin sijainti mahdollisti Pietariin matkustavien kansainvälisten taiteilijoiden pysähtymiset antamaan konsertteja tai esittämään oopperoita. Tilapäistä ja sesonkiluonteista musisointia kuultiin esimerkiksi Kaivopuiston kylpylässä. Lukuisia konsertti- ja orkesteritoimintaa harjoittavia yrityksiä syttyi ja sammui.

Eteenpäin pyrittiin sitkeästi. Musiikkiteatteritoiminnan pysyvyyteen tähtäävä tärkeä hanke oli Suomalaisen Teatterin, nykyisen Kansallisteatterin, johtaja Kaarlo Bergbomin käynnistämä Suomalainen oopperaosasto, joka toimi 1873–79.  Myös Helsingin Ruotsalaisessa Teatterissa esitettiin oopperoita ja varsinkin operetteja. Näissä tarvittiin tietenkin orkesteria, ja se aiheutti kasvavaa painetta: ammattitaitoisia soittajia ei ollut tarpeeksi omasta takaa, orkesterin käyttö oli kallista ja sellainen voitiin hetkessä lopettaa, jos budjetti niin vaati, eli muusikkojen elämä oli epävarmaa.

Robert Kajanus 1880-luvulla (lähde: Museovirasto, finna.fi)

Yliopiston juhlasali, Kauppatorin laidassa oleva Seurahuone, nykyinen Kaupungintalo, ja teatteritalot olivat keskeisiä esiintymispaikkoja, mutta musiikin tekijöiden joukko oli riittämätön määrällisesti ja osaamiseltaankin. Pääkaupungin kasvava porvaristo kaipasi huveja ja taidetilaisuuksia, nuoret harrastajat tilaisuutta oppia ja esiintyä – siinä niitä paineita ja tarpeita, jotka odottivat Kajanusta ja Wegeliusta!

Jo 1800-luvun puolivälissä oli tehty ehdotus musiikkikoulutuksen aloittamisesta Helsingissä. Sen tekijöitä olivat muutamat nuoret lahjakkuudet, jotka saivat hyvällä onnella kotimaassa esimerkiksi viulunsoiton opinnot käyntiin mutta joutuivat lähtemään ulkomaille, lähinnä Saksaan, jatkamaan opintoja. Leipzig oli vetovoimaisin kohde, hyvästä syystä. Felix Mendelssohnin johtaman tunnetun konservatorion lisäksi siellä kuuli 1781 käynnistyneen Gewandhaus-orkesterin konsertteja. Musiikillinen ympäristö oli täysin erilainen kuin Helsingissä, mutta siihen piti saada muutos!

Robert Kajanus – tulisielu

Kajanus (1856–1933) opiskeli Helsingissä  viulunsoittoa, joka vei mukanaan niin, että hän lopetti lukion kesken ja jatkoi soitto-opintoja Leipzigissa 1877–82. Vasenkätisyyden vuoksi viulusta luovuttiin, ja opiskelun kohteeksi tulivat sävellys ja teoria, jotka tähtäsivät kapellimestariuteen. Opinnot jatkuivat vielä Pariisissa ja sävellyksiä syntyi, esimerkiksi Kullervon surumarssi ja Suomalainen rapsodia nro 1. Palatessaan Helsinkiin 1882 Kajanus oli tunnettu lähinnä vain nimeltä, kun lehtiuutiset kertoivat hänen teostensa esittämisistä ulkomailla.

Martin Wegelius – toinen tulisielu

Wegelius (1846–1906) opiskeli Helsingin yliopistossa estetiikkaa, filosofiaa sekä historiaa ja jatkoi 1870 alkaen Wienissä, missä sai kuulla korkeatasoista musiikkia. Helsinkiin palattuaan hän opiskeli Paciusta seuranneen yliopiston musiikin opettajan, Richard Faltinin johdolla kontrapunktia. Sävellysopinnot jatkuivat vielä Leipzigissa ja Münchenissä. 1870-luvulla Wegelius sävelsi ja toimi monissa musiikkialan tehtävissä, muun muassa kapellimestarina Bergbomin oopperaesityksissä. 1877 hänet kutsuttiin valmistelemaan mahdollisesti perustettavan taideakatemian musiikkikoulutusosastoa. Siitä ei tullut mitään mutta Wegelius ja joukko muita asiaa ajavia perusti 1882 yksityisen Helsingin musiikkiyhdistyksen. Yhdistyksen tehtävä oli perustaa ja ylläpitää musiikkiopisto.

…kaksi musiikkipaavia…

Yhteensä siis kaksi tulisielua, joista nopeasti tuli toistensa kilpailijoita. Kamppailusta ei voi jakaa tyylipisteitä, niin raivoisaa se ajoittain oli. Mutta kilpailun ansiosta omien laitosten hengissä pitäminen ja palava näky siitä, mihin kumpikin tahollaan pyrki, johti kuin ihmeen kaupalla selviämiseen aina jotenkin eteenpäin, ajoittain jopa palkitseviin voittoihin ja ennen pitkää menestykseen. Erik Tawaststjernan myöhemmin antaman luonnehdinnan mukaan Kajanus ja Wegelius olivat pienen Helsingin ”kaksi musiikkipaavia”, musiikkielämän kilpailevia valtiaita.

Historiallinen tapaaminen Kappelin terassilla heinäkuussa 1882

Martin Wegelius (kuva: Riis Charles, 1878, lähde: Museovirasto, finna.fi)

Näin kerrotaan: Wegelius, 35 v., ja Kajanus, 25 v., vielä puheväleissä mutta jo eri suuntiin ajautumassa, kävelivät heinäkuun puolivälissä Esplanadilla Kappeliin. Sen terassilla istui varakas liikemies W. Klärich, jonka luo Wegelius vei Kajanuksen esitellen hänet nuorena miehenä, jolla on ”mielipuolinen suunnitelma perustaa pysyvä orkesteri”. Klärichpä kiinnostuikin asiasta, jatkoi keskustelua Kajanuksen kanssa ja ehdotti toista tunnettua varakasta henkilöä, Nicolas Sinebrychoffia  partneriksi.  Hanke käynnistyi tällä kolmikolla hurjaa vauhtia. Perustettiin Helsingin orkesteriyhdistys ja noin kahdessa kuukaudessa Kajanus oli kerännyt 36-miehisen orkesterin, jossa oli alle kymmenen suomalaista muusikkoa, loput enimmäkseen Saksasta. Kajanus, nuori perheenisä, sitoutui palkattomaan johtajuuteen vuodeksi. Tuloja arvioitiin saataviksi teatterisoitoista sekä populaari- ja sinfoniakonserteista.

Ja mitä sitten?

Kajanuksen ja Wegeliuksen yhteiset kävelyt loppuivat. Wegelius oli suunnitellut musiikkiopiston, joka käynnistyi syksyllä hänen johdollaan.  Kajanus oli suunnitellut leipäpuukseen opiston teorian opetusta, mutta sitä aikoi hoitaa Wegelius itse. Kertoman mukaan tämä pettymys innoitti Kajanuksen päättämään, että hänpä perustaa sitten pysyvän orkesterin. Näin tapahtui.

Wegeliuksen suunnitelman mukaan hänen opistonsa vastaisi myös kaupungin konserttielämästä järjestämällä opettajien solistisia konsertteja, kamarimusiikkia ja orkesterikonsertteja. Toki opetustehtävä oli koulun ensimmäinen tarkoitus, mutta Wegeliuksen visioon kuului se, että opiskelijoilla on oltava tilaisuus kuulla monenlaista musiikkia. Tätä konseptia pidettiin erinomaisena, luvassa oli monipuolista konserttitarjontaa kaupunkilaisille. Kajanuksen hanke oli tietenkin selvä haaste. Wegeliuksen opiston opetusohjelmassa pääpaino oli solistisessa pianon ja laulun opiskelussa sekä teoria-aineissa. Orkesterisoittimista oli tarjolla ainakin alkuvaiheessa viulun ja sellon soitto. Sellaisilla voimavaroilla ei saatu kasaan orkesteria, ja jos Kajanuksen orkesteri keräsi ammattisoittajat, toisen samanlaisen operaation järjestäminen oli pienessä kaupungissa epärealistista.

Kaksintaistelun makua näkyy jo toiminnan avauksessa: ensimmäiset konsertit järjestettiin peräkkäin lokakuun kolmantena ja viidentenä 1882. Tämä tuli olemaan vuosikausien ajan ikävänä käytäntönä: voi jopa puhua ”konserttikiusaamisesta”, johon syyllistyttiin puolin ja toisin liki kolme vuosikymmentä.  Vähintään kiusaamista oli myös se, että kun Wegelius sai kiinnitetyksi hyvän böömiläisen viulistin Anton Sittin opistonsa viulunsoiton opettajaksi, Kajanus houkutteli Sittin omaan orkesteriinsa konserttimestariksi, ja myöhemmin perustamansa orkesterikoulun opettajaksi. Työehtoihin kuului myös, ettei Kajanuksen leivissä oleva muusikko saanut opettaa musiikkiopistossa. Kanssakäymistä estettiin myös siten etteivät laitosten oppilaat saaneet käydä toisen laitoksen järjestämissä konserteissa.

Musiikkiopisto, jonka perustamista oli valmisteltu pitempään, miellettiin Helsingissä todella tärkeäksi. Musiikin opiskelu oli ollut yksityisopetuksen varassa – sitä oli tarjolla paljon, mutta opetuksen taso oli epämääräistä. Sen sijaan Wegelius valikoi opettajansa huolella. Se, mikä aiheutti keskustelua ja orkesteriväen puolelta ivailua, oli Wegeliuksen pedagoginen näkemys siitä, että hyvän muusikon valmiuksiin kuuluu monipuolisuus, ja näin ollen hänen opistossaan pianisteille, laulajille ja soittajille kuului  säveltapailun ja teorian opintoja, jousisoittajille myös piano-opintoja.

Mutta periksi ei annettu

Käytännöllisen orkesterikoulun avaa täällä Lokakuun 1.p:nä Helsingin Orkesteriyhdistys. Koulussa opetetaan käyttämään kaikkia orkesterisoittokoneita (–) sekä musiikin teoriaa y.m. Vuosimaksu on 100 mk. Varattomille lahjakkaille oppilaille opetusta maksutta. Ainoastaan miespuolisia oppilaita vastaanotetaan…

Robert Kajanus johtaa Helsingin Orkesteriyhdistyksen orkesteria 1890-luvulla. Kuva todennäköisesti Hakasalmenkatu 3:ssa VPK:n talolla pidetystä konsertistä. Hakasalmenkatu on osa nykyistä Keskuskatua. (Lähde: Museovirasto, finna.fi)

Todella rankka isku Wegeliuksen opistolle oli, kun Kajanus käynnisti 1885 orkesterikoulun. Jos kaupungissa ei olisi ollut musiikkiopistoa, tällaisen koulun aloittaminen olisi ollut mitä tarkoituksenmukaisinta: orkesteri tarvitsi jälkikasvua, ulkomaisten soittajien haaliminen joka vuosi uutta kautta varten oli suuri työ ja soittajien jatkuva vaihtuminen torpedoi orkesterin yhteissoinnin kehittymisen. Tai jos miesten ja laitosten välit olisivat olleet kunnossa, eli he eivät olisi olleet sellaisia tulisieluja omansa puolesta kuin olivat, olisi järkevä ratkaisu ollut laajentaa musiikkiopiston opetusvalikoimaa kaikkiin orkesterisoittimiin, mikä oli Wegeliuksen tavoite. Mutta periksi ei annettu. Toinen erottava tekijä oli pedagogisten näkemysten eroavaisuus: Kajanuksella ei ollut intressiä musiikillisen pohjan laaja-alaisuuteen, jota Wegelius puolestaan piti tärkeänä. Kajanuksen mielestä soittimen opiskelu riitti.

Laitosten keskinäinen vihanpito näkyi tietenkin myös niiden taloudessa. Molemmat tarvitsivat tukea toiminnalleen ja rahanjakopäätökset kirvelivät. Kumpikin koki toisen verottavan yhteistä musiikkitoimintaan varattua määrärahaa. Wegeliuksen opiston toiminta oli perustamisesta lähtien ollut melko vakaalla suunnittelupohjalla. Kajanuksen spontaani aloite tapahtui suurella riskillä alun mahdollistaneen sponsorirahoituksen jälkeen ja jatkui samoissa merkeissä. Helsingin lehdet osallistuivat kilpailuun ja tulehtuneisiin tilanteisiin terävin kirjoituksin. Aikakauden luoma lisärasite oli sisä- ja kielipoliittinen. Kajanuksen toiminnan ja laitoksen koettiin edustavan suomenmielisten tavoitteita, Wegeliuksen ja opiston olevan svekomaanien puolella.

Tämä vuosikymmeniä kestänyt taistelu herätti tietysti huomiota ja haittasi laitosten toimintaa. Kuitenkin jälkikäteen tarkasteltuna taistelu ehkä myös vahvisti kummankin osapuolen näkemyksiä oman asian puolesta, ei vain jääräpäisesti ja typerästi vaan myös kriittisesti, ja sai heidät terävöittämään toimintojaan. Mikä ei tapa, se vahvistaa: tuloksia kertyi kummallakin puolella. 1914 saatiin ainakin sellainen rauha, että kun orkesterista tuli Helsingin kaupunginorkesteri eli kunnallinen toimija, sen orkesterikoulu päättyi ja siirtyi Helsingin Musiikkiopiston osaksi. Martin Wegelius oli kuollut 1906, laitoksen rehtori oli tässä vaiheessa Erkki Melartin.

Robert Kajanuksen mittava elämäntyö

Albert Edelfeltin maalaus Robert Kajanuksesta (1905). WikimediaCommons / Teoksesta Bertel Hintze: Albert Edelfelt. Helsingfors 1949.​

Robert Kajanuksen toimista orkesterin luojana sekä johtajana ja samalla Helsingin konserttielämän keskeisenä henkilönä noin 50 vuoden ajan on kirjoitettu tyhjentävästi ja paljon. Hyviä lähteitä ovat muun muassa Einari Marvian ja Matti Vainion Helsingin Kaupunginorkesteri 1882–1982, Matti Vainion Kajanus-elämänkerta Nouskaa aatteet, WSOY:n Suomen musiikin historia 1, Ruotsin vallan ajasta romantiikkaan, Seija Lappalaisen Tänä iltana yliopiston juhlasalissa ja Yrjö Suomalaisen Robert Kajanus.

Kajanuksen orkesterityön 30 ensimmäisen vuoden seuraaminen hengästyttää. Hän pyöritti orkesterin koneistoa jokseenkin yksin eli rekrytoi soittajat – pitkään ulkomailta – ja solistit, suunnitteli ohjelmat, perehtyi uusiin esitettäviin teoksiin ja harjoitti ne, johti monta konserttia viikossa, hankki rahoitusta, loi ja ylläpiti suhteita päättäjiin, seurusteli ja juhli taiteilijaystävien seurassa, sävelsi, hoiti orkesterikoulua ja opetti.

Ainoa apuri orkesterityössä näyttää olleen vahtimestari Johan Anders Malkki, kerimäkeläinen, kielitaidoltaan savolainen, joka 1888–1921 toimi Kajanuksen oikeana kätenä käytännön asioissa, kuten Yrjö Suomalainen todistaa. Siis pakkasi ja kuljetti soittimia harjoitus- ja konserttipaikkojen välillä rattailla, kävi herättämässä jonkun nukahtaneen soittajan tulemaan harjoituksiin, laitteli tuolit paikoilleen ja nuotit kapellimestarin nuottitelineelle ennen konserttia, hoiti soittimien kuljetukset niin alkuvuosien kylpyläsoittokeikoilla kuin Pariisin maailmannäyttelymatkalla – tukevan rauhallisena, savoon pohjautuvalla ruotsinkielellä, ehkä ranskankin tarvittaessa. Toinen apu konserttitoimintaan löytyi sisaresta, Selma Kajanuksesta, joka oli pianisti ja toimi kuorolaisten stemmaharjoittajana suurissa teoksissa, joissa oli mukana Kajanuksen perustama Sinfoniakuoro.

Oman orkesterin lisäksi Kajanus toimi Helsingin yliopiston musiikin opettajana 1897–1927, kuoronjohtajana, vierailevana kapellimestarina myös ulkomailla, perusti ja johti Suomen Säveltaiteilijain Liittoa 1917–33 ja valtion säveltaiteellista asiantuntijalautakuntaa 1922–33. Professorin arvonimen hän sai  1908. Kajanus oli neljä kertaa naimisissa, kaksi ensimmäistä vaimoa kuolivat nuorina. Lapsia oli 8, joista kaksi kuoli pieninä.

Robert Kajanus johtaa Helsingin filharmonisen seuran ”Pariisin-orkesteria” Palokunnantalon juhlasalissa. (Lähde: blogi helsinkiphilharmonic.wordpress.com)

50 vuoden pesti

Kajanus johti orkesteriaan 50 vuotta, vuoteen 1932. Orkesteri alkoi nimellä Helsingin orkesteriyhdistys vuoteen 1894, sitten Osakeyhtiö Helsingin Filharmoninen Seura vuoteen 1914 ja lopulta Helsingin Kaupunginorkesteri. Nämä nimet myös kertovat, mikä oli orkesterin organisaatio ja taloudellinen pohja: ensin yksityinen rahoitus, johon anomalla tuli vuosittain pieniä avustuksia kaupungilta ja valtiolta; sitten osakeyhtiö, jossa paitsi nimeä myös hallintoa muutettiin jonkin verran, ja toiminnanjohtajana toiminut Kajanus muuttui taiteelliseksi johtajaksi. Rahoitusta hankittiin edelleen konsertein, teatterisoitoin ja orkesterikoulun avulla sekä anomalla ja saamalla valtion tukea, milloin mitenkin. Orkesterin saattaminen kunnalliseksi toimijaksi vuonna 1914 vakautti taloutta, mutta Kajanukselle oli aika kova pala se, että hän menetti yksinvaltiaan asemansa johon oli jo tottunut. Musiikkilautakunta, jonka kokoonpano perustui kunnallispolitiikkaan, ei musiikilliseen asiantuntemukseen, oli hänen yläpuolellaan.

Orkesterisota

Kajanus kehittyi verkostoitumisen virtuoosiksi, vakuuttavaksi strategiksi ja tarvittaessa taistelijaksi. Kuitenkin poliittisesti vaikeana routa-aikana 1911, kun senaatti lakkautti kaikki kulttuuriavustukset, hän teki myös dramaattisen virhearvioinnin lähtiessään Pietariin puhumaan orkesterin talouden puolesta. Myöntyväisyys- ja vastarintajakauman kiivaassa taistelussa teko nähtiin myöntyväisyyspolitiikkaa myötäilevänä nöyristelynä. Tähän tapahtumaan liittyy niin sanottu orkesterisota.

Orkesterin ottamista kunnan ylläpitämäksi oli pohdittu, mutta käsittely mutkistui. Kaupungin musiikkilautakunta päätyi tukemaan Helsingin Sinfoniaorkesteriksi nimettävää orkesteria, ja kiinnitti sen johtajaksi Georg Schnéevoigtin. Epäsuosiossa oleva Kajanus siis syrjäytettiin. Mutta ei masennettu: hän kokosi pitkälti entisen orkesterinsa väestä uuden Kotimaisen orkesterin, jota pahimman riitelyn aikana johtivat Toivo Kuula ja Leevi Madetoja. Schnéevoigt joutui kokoamaan oman orkesterinsa enimmäkseen ulkomailta saaduista soittajista. Tähänkin taisteluvaiheeseen liittyi vahvasti kentällä riehuva kielipolitiikka, Schnéevoigt oli ruotsalaisten tukema, Kajanus suomalaisten.

Kajanus ja Schnéevoigt kilpasilla. (Kari Suomalainen, kuvitusta Yrjö Suomalaisen musiikkipakinoihin, Otava 1978.)

Tämän ”sodan” käänteet ovat olleet järisyttävä vaihe Helsingissä. Olihan se mukavaa, että kaksi sinfoniaorkesteria piti konsertteja mutta kaksi orkesteria pienessä kaupungissa oli liikaa; päättäjät ryhdistäytyivät ja lopputuloksena  Helsingin valtuusto päätti, että ”Soitantokauden 1914–15 alusta järjestää ja voimassa pitää Helsingin kaupunki kolmen vuoden aikana oman kunnallisen konserttiorkesterin, jolla on nimenä Helsingin Kaupunkisoittokunta ja johon kuuluu vähintään 54 soittajaa”. Johtajiksi määrättiin molemmat, Kajanus ja Schnéevoigt, mikä merkitsi, että seuraavat kaksi vuotta nämä kaksi valtiasta enemmän ja vähemmän kilpailivat keskenään; alkanut maailmansota ja Suomen itsenäistymisvaiheet myös vaikuttivat konserttielämään. 1916 Schnéevoigt muutti Tukholmaan vetämään ja johtamaan sen orkesteriyhdistystä. Kenttä ja 1919 virallistettu Helsingin Kaupunginorkesteri jäivät Kajanukselle vuoteen 1932 saakka. Luonnollisesti orkesteria saattoivat johtaa myös vierailevat kapellimestarit ja säveltäjät, kuten Jean Sibelius.

Kapellimestari Kajanus

Kapellimestarina Kajanusta on luonnehdittu suurten muotojen rakentajaksi. Niin kuin tiedetään, Sibelius arvosti häntä suuresti; Kajanuksen tyylitajua arvostettiin, samoin hänen eleettömyyttään – hän halusi tuoda esiin säveltäjän, ei itseään. Beethoven ja Sibelius olivat Kajanukselle läheisimpiä, mutta erittäin merkityksellistä oli se, miten paljon ja monenlaista ohjelmistoa hän pitkän kautensa aikana avasi yleisöilleen. Ohjelmistopolitiikkahan oli ja on edelleenkin jatkuvaa tasapainoilua ja taiteilua.

1880-luvun loppupuolella sinfoniakonserteissa käyvät kaipasivat enemmän klassikoita, Beethovenin lisäksi Mozartia, Bachia, Händeliä, Cherubinia… Näin siksi, että tarjolla oli liikaa modernia musiikkia, kuten Spohria, von Weberiä, Schumannia, Griegiä…!  Kajanus selätti kritiikin ja sai valtavan menestyksen Beethovenin 9. sinfonian esityksellä, ensimmäistä kertaa Helsingissä; se vaadittiin kuultavaksi 3 kertaa. Esitystä varten hän perusti Sinfoniakuoron, jota tarvittiin myöhemminkin yleisön rakastamien suurteosten esittämiseen, kuten Sibeliuksen Kullervon kantaesitykseen 1892 tai Hector Berliozin Faustin tuomioon.

On luonnollista, ettei Kajanus enää 1920-luvulla jaksanut syttyä kaikista uusista virtauksista, mutta silti konserteissa saattoi olla muun muassa Mahleria, Richard Straussia, Debussy’tä, Stravinskia ja nousevia suomalaisia säveltäjänimiä. Henkilökohtaiset kiinnostukset tai niiden puute huomioitiin: Kajanus oli wagneriaani, mikä merkitsi sitä, että Brahmsia soitettiin hyvin vähän – eurooppalainen musiikkimaailmahan nosti jostain syystä Brahmsin musiikin Wagnerin vastapooliksi.

Kesällä 1932 Kajanus sai kutsun tulla levyttämään Lontooseen HMV-yhtiölle Sibeliusta London Symphony Orchestran kanssa. Kivuliaaksi kehittyneestä sairaudestaan huolimatta Kajanus teki matkan ja hoiti levytyksen sekä johti menestyksellisesti Queen’s Hallissa Sibelius-konsertin. Robert Kajanus kuoli heinäkuussa 1933.

Monitoimiorkesterin arkea

Kaupunginorkesterin ja sen soittajien toimenkuva oli pitkään hyvin monipuolinen ja liikekannalla oltiin. Sinfoniakonsertit pidettiin Yliopiston juhlasalissa. Tuottoisin formaatti olivat ”populäärit”, helppotajuiset konsertit, joiden tunnetuin esityspaikka oli Kauppatorin laidalla oleva Seurahuone, nykyinen Helsingin kaupungintalo. Niitä oli viikon mittaan kolme, jopa neljä, ja niistä tuli suorastaan instituutio. 1910-luvun lopulla kilpailevat huvitukset, kuten varietee-esitykset ja elokuvat ajoivat ”populäärien” ohi, mutta niiden tilalle Kajanus kehitti matineatyyppiset kansankonsertit, joiden ohjelmisto oli hengeltään kevyttä klassista. Sinfoniakansankonsertti oli vielä oma lajinsa, jossa kuultiin varsinaisessa sinfoniakonsertissa esitetty sinfonia, soolonumeroita ja helppotajuinen orkesteriteos. Näiden konserttien esityspaikkana olivat Palokunnantalo, Työväentalo, Ylioppilastalo (”Vanha”), ja 1932 jälkeen vastavalmistuneen Konservatorion sali Pohjoisella Rautatiekadulla.

Ikuisuuskysymyksiä pitkän historian aikana olivat – ja ovat edelleenkin – tilaongelmat, yleisömäärät, ohjelmistopolitiikka ja talous. Orkesterin pääsy kaupungin kulttuuritoimen ja rahoituksen piiriin toi vakautta, mutta yleiset suhdanteet, esimerkiksi 30-luvun lamakausi, tietenkin vaikuttivat siihen, mitä voitiin jakaa. Yleisö on arvaamaton toimija, ja sen käyttäytyminen on yhteydessä ohjelmistopolitiikkaan. Kajanus hoiti sen hyvin: populaarikonserteilla tuli rahaa, jota tarvittiin sinfoniakonsertteihin.

”Populääreistä” ja kansankonserteista oli myös se hyöty, että niissä kävi väkeä, jota ei sinfoniakonserteissa nähty. Sopi toivoa, että ne samalla ”kouluttivat” uusia kuulijoita musiikin kuunteluun. Samaa hyvää asiaa palvelivat myös halvemmat ja lyhyemmät matineatyyppiset kansankonsertit, toivekonsertit ja myöhemmin myös koululaiskonsertit.

Alkuvuosien lukuja

Vuosina 1894–1900 Kajanuksen orkesterin sinfoniakonserttien määrä vaihteli eri vuosina seitsemän ja yhdentoista välillä. Soittajia oli vaihdellen 38–49, joista suomalaisia 16–28. Kansankonsertteja oli vuosittain seitsemästä kymmeneen, populaarikonsertteja 76–80.

Vuosina 1900–1014 sinfoniakonsertteja oli eri vuosina vaihdellen seitsemästä kymmeneen, kasankonsertteja 16–24, populaarikonsertteja 54–104.

Vuosina 1931–39 sinfoniakonsertteja oli 16–17, kansansinfoniakonsertteja neljästä kymmeneen, kansankonsertteja 11–20, muita konsertteja 4–24 (esimerkiksi sävellyskonsertit tai julkiset juhlakonsertit).

Orkesterin oopperatyö

Kuten yllä on tullut esiin, Kajanuksen orkesteri soitti säännöllisesti teattereissa. Taloudellisesti merkittävä oli sen osuus 1911 perustetun Suomalaisen oopperan toimintaan vuodesta 1914 alkaen.  Perustajat olivat Edvard Fazer ja Aino Ackté. Sota-aika vaikutti toimintaan – muun muassa esityspaikka, Bulevardin Aleksanterin teatteri oli venäläisten käytössä – mutta sodan jälkeen oopperaesitykset palasivat Bulevardille. HKO:n kanssa tehtyyn sopimukseen kuului, että orkesteri soittaa esityksissä viitenä iltana viikossa, 40 muusikon voimin.

Tämä sopimus oli orkesterin talouden kannalta hyvä, mutta herätti myös epäilyksiä.  Dagens Press-lehdessä kriitikko Erik Furuhjelm pelkäsi, että konserttielämä kärsii kaupunginorkesterin lisääntyneiden velvollisuuksien tähden. ”Orkesterilla ei saa olla niin vaihteleva ja hermoja kuluttava työ, ettei se pysty pitämään yllä ja kehittämään taiteellista tasoaan.” … ”Luonnottomassa pakkotilanteessa” oli vaara, että orkesterin suoritukset muuttuisivat ”yhä konemaisemmiksi” ja orkesterista tulisi ”mitä suurimmassa määrin kiireiden näännyttämä ja hermostunut organismi”.

Furuhjelm ounasteli oikein. Oopperaesitysten kannalta harjoitusten vähyys vaivasi. Soittajien puolella puhuttiin leipääntymisestä; olihan ooppera- ja varsinkin balettimusiikin soittaminen pienessä orkesterimontussa, saman toistaminen illasta iltaan verrattuna sinfoniakonsertin ainutkertaisuuteen hyvin erilainen kokemus. Toisaalta oopperaesitysten myötä soittajat saivat tuntumaa muihinkin kapellimestareihin kuin omaansa.

Kaupunginorkesteri toimi Suomalaisen oopperan kotiorkesterina vuoteen 1963, jolloin Alfons Almi sai aikaan oman orkesterin Kansallisoopperalle.

Maailmalle

Le pavillon Finlandais de l’ Exposition universelle de 1900. (Jean-Pierre Dalbéra from Paris, France via Wikimedia Commons. Lähde: helsinkiphilharmonic.wordpress.com.)

Kajanuksen orkesteri teki vuonna 1900 ensimmäisen tärkeän ulkomaanmatkan Skandinaviaan, Keski-Eurooppaan ja pääkohteeseen Pariisin maailmannäyttelyyn, jossa Suomi esittäytyi ja menestyi monin tavoin. Kahdessa konsertissa esitettiin uutta suomalaista musiikkia kuten Sibeliuksen 1. sinfonia ja Finlandia. Matkaa varten ei saatu valtiollista rahoitusta; keskustelu kotimaassa jakautui kahtia, kun joko ”haluttiin näyttää maailmalle” tai pelättiin, ettei olla tarpeeksi hyviä. Kansalaiskeräyksen tuotolla matka järjestyi.

Toinen merkittävä ulkomaanmatka oli 1934, jolloin Georg Schnéevoigt vei orkesterin Lontooseen, suomalaisella, Sibelius-voittoisella ohjelmalla. Tämänkin matkan suuriin kustannuksiin valtiovallan lisäksi tarvittiin ja saatiin tuntuvasti tukea säätiöiltä ja teollisuus- ja liike-elämältä. 1960-luvulta lähtien ulkomaille suuntautuvat konserttimatkat lisääntyivät seuraavien kapellimestareiden johdolla. Ne ovat nykyään itsestään selvä osa orkesterin toimintaa, kuten monin tavoin lisääntynyt kansainvälinen toiminta vierailevien johtajien ja solistien ansiosta.

Georg Schnéevoigt – kolmas tulisielu

Georg Schnéevoigt (1872–1947) opiskeli sellonsoittoa Kajanuksen orkesterikoulussa ja 1890 luvulla eri puolilla Eurooppaa. Hän oli Filharmonisen Orkesterin soolosellisti sekä opetti sellistejä orkesterikoulussa ja Musiikkiopistossa 1900-luvun taiteessa. Sen jälkeen hän toimi kapellimestarina muun muassa Riikassa, Münchenissä ja Kiovassa. Helsingin orkesterisodan aikana hänet valittiin johtamaan Filharmonista orkesteria ja sen jälkeen muodostunutta Helsingin Kaupunginorkesteria 1914–16 yhdessä Kajanuksen kanssa. Edellä on kerrottu kyseisestä vaiheesta, orkesterisodasta ja sen jälkeisestä taisteluvaiheesta. Siitä eteenpäin Schnéevoigt toimi menestyksellisesti edellä mainittujen kaupunkien lisäksi Tukholmassa, Oslossa, Berliinissä, Los Angelesissa ja Malmössä. Vierailuja hän teki useimpiin Euroopan maihin, Amerikkaan ja Australiaan. 1932 hänet valittiin Kajanuksen seuraajaksi johtamaan Helsingin Kaupunginorkesteria, vuoteen 1940. Schnéevoigt oli ensimmäinen todella tunnettu ja kansainvälisesti arvostettu suomalainen johtaja, ”Der fliegende Finnländer”. Heikki Aaltoila kirjoitti hänestä muun muassa seuraavaa:

Schnéevoigtin ensimmäinen tehtävä täällä oli orkesterin teknillisen kunnon ja esityksellisen iskuvoiman nostaminen mahdollisimman korkealle tasolle. Yleensä koko hänen taituruutensa salaisuus oli harjoitusten tehokkuudessa, kuten kaikilla hyvillä kapellimestareilla. Siinä suhteessa hän osoitti vertaansa vailla olevaa sitkeyttä, fanaattista itsepäisyyttä, tarvittaessa häikäilemättömyyttäkin, mutta antoi samalla aidon poikamaisuutensa ja velikultansa välkähdellä niin, että orkesteri oman edistymisensä huomatessaan päivä päivältä yhä lämpimämmin sitein kiintyi suurenmoiseen mestariinsa ja ryhtyi toden teolla terästämään henkilökohtaista iskuvalmiuttaan.

Ylikapellimestari Georg Schneévoigt johtaa Helsingin Kaupunginorkesteria Helsingin yliopiston juhlasalissa pidetyssä konsertissa. (Kuva: Otso Pietinen, 1938. Lähde: Museovirasto, finna.fi)

Schnéevoigtin ohjelmistovalinnat tarjosivat kuultavaksi Sibeliusta ja uutta suomalaista musiikkia monipuolisesti, samoin esimerkiksi täällä ennen esittämättömiä suurteoksia, kuten Mahlerin sinfonioita. Näinä vuosina juhlittiin myös näyttävästi ja mielenkiintoisin ohjelmin erilaisia merkkivuosia: Kalevalan, Kaupunginorkesterin tai Sibeliuksen syntymäpäiviä. Schnéevoigt oli erinomaisen ennakkoluuloton ja aloitteellinen. Hänen kansainvälinen toimintansa generoi ideoita, jotka tuona aikana pienessä Helsingissä olivat aikaansa edellä. 1933 hän käynnisti koululaiskonsertit, joilla oli suuri menestys, mutta jotka parin vuoden jälkeen jouduttiin lopettamaan, koska orkesteri ei selvinnyt liian monista tehtävistään. Tehdaskonserttejakin kokeiltiin jonkin aikaa.

Schnéevoigt halusi orkesterin käynnistävän kiertuetoiminnan eli laajentavan toimintaansa valtakunnallisesti. Sille ei löytynyt rahoitusta. Aloite Lontoon matkasta sen sijaan järjestyi ja toteutui 1934. Entä konsertteja kesäisin Suurtorille! Tätäkin Schnéevoigt ehdotti – ja taas ilman tulosta. Hyväksi ideaksi musiikkilautakunta totesi ehdotuksen Helsingin järjestämistä korkeatasoisista musiikkijuhlista elokuussa. Schnéevoigt perusteli ideaa muun muassa sillä, että kesällä Helsingissä ei ole tarjolla korkealaatuista tarjontaa, vaikka kasvavan matkailun takia pitäisi olla; Sibeliuksen ja muutakin suomalaista musiikkia voitaisiin tehdä tunnetuksi; orkesteri on kesällä vapaana mutta voitaisiin työllistää ja parantaa taloustilannetta!

Musiikkilautakunta, jota Schnéevoigt näillä aloitteilla pommitti, suhtautui niihin yleensä varovasti tai torjuen, taloudellisiin syihin vedoten.  Radikaalein Schnéevoigtin esityksistä oli se, että vuodesta 1927 toimintansa aloittaneen Yleisradion 26-miehinen orkesteri yhdistettäisiin Kaupunginorkesteriin. Luonnollisesti tästä syntyi raivokas polemiikki, toisena osapuolena Radio-orkesteria johtanut Toivo Haapanen.  Musiikkilautakunta ei asiaan juurikaan puuttunut, ja vähitellen  ajatus yhdistymisestä raukeni – mutta ei sammunut…

Vaihtelevia vaiheita

Helsingin kaupunginorkesteri Helsingin yliopiston juhlasalissa. Kapellimestarina Martti Similä. (Kuva: Hugo Sundström 1949)

1940-luvulla, sodan jälkeen, orkesteri oli, niin kuin moni muukin asia, jossain määrin hajallaan, muun muassa siksi, että soittajista monet olivat olleet sotavuosina palveluksessa. Sodankin aikana konserteissa käytiin paljon, ja rauhan tultua kysyntä kasvoi edelleen. Martti Similän johtajakaudella (1946–51) konserttien määrää lisättiinkin: sinfoniakonsertteja pidettiin vuoden aikana 22, määrä oli pitkään ollut 16.

Kysynnän kasvaessa muodostettiin toinen tilaussarja, samalla ohjelmalla. Koska Yliopiston juhlasali oli vaurioitunut pommituksessa, ja sen korjaus kesti useita vuosia, konsertit pidettiin Konservatorion salissa, jonka lavan tila ei ole riittävä orkesterille ja salikin melko pieni. Paluu Yliopiston korjattuun saliin ja huonontuneeseen akustiikkaan vuonna 1948 kesti vuoteen 1971, Finlandia-talon valmistumiseen. Toiveiden hyvästä akustiikasta on koettu toteutuneen vasta Musiikkitalon valmistumisen jälkeen 2011. Tarjonnan lisääntymiseen vaikutti myös se, että Radio-orkesteri aloitti syksyllä 1947 tiistaikonserttisarjan. Kävi niin, että asiantuntijat totesivat konserttien kärsivän laatuongelmista. Jälleen nousi esiin ajatus Kaupunginorkesterin ja Radio-orkesterin yhdistämisestä…

Intendentti – orkesterin ”suuntaaja”

Kuten edellä on kuvattu, Kajanus ja Schnéevoigt pitivät johtajina kaikki langat käsissään. 1914 kunnallistumisen yhteydessä orkesteri sai taloudenhoitajan. Nuotistoa/kirjastoa piti myös hoitaa, ja näihin tehtäviin hakeutunut joukko on mielenkiintoinen: nuoria säveltäjiä, joille musiikkimateriaalin äärellä tehtävä työ saattoi olla hyödyksi opintojen ja oman asiantuntemuksen laajentumisen kannalta. Soivia näytteitä ei ollut saatavilla napin painalluksella, nuotteja luettiin kun haluttiin perehtyä teoksiin. Tästä joukosta nousi HKOn pitkäaikaisin intendentti, taitava Nils-Eric Ringbom.

Elokuussa 1935 fil.kand. Nils-Eric Ringbom teki musiikkilautakunnalle ehdotuksen, että konserttien käsiohjelmissa olisi julkaistava teosesittelyjä. Ringbom viittasi Yleisradion välittämien konserttien yhteydessä pidettyihin väliaikajuttuihin. Niin kuin usein käy, ehdotuksen tekijä valittiin laatimaan niitä.  Intendenttinä hän toimi 1942–70.

Ringbom oli Åbo Akademista valmistunut maisteri, joka väitteli tohtoriksi 1955. Hän oli myös viulisti ja soitti Turun kaupunginorkesterissa ennen Helsinkiin asettumistaan. Hän oli aktiivinen säveltäjä ja Kajanuksen tavoin hänestä tuli monin tavoin vaikuttaja suomalaisessa musiikkielämässä.  1950- ja 60-luvun taitteessa syttyi uusi  ”orkesterisota” ja ajatus HKO:n ja RSO:n yhdistämisestä oli taas ministeriön, yleisön ja osapuolten hampaissa. Lisänä oli Kansallisoopperan esittämä tarve omaan orkesteriinsa eli kolmanteen orkesteriin Helsingissä. Näiden lisäksi ikuisuuskysymys kunnollisen konserttisalin saamisesta Helsinkiin oli taas osa keskustelua. Näissä polemiikeissa Ringbom oli erittäin aktiivinen osallistuja monipuolisesti musiikkikenttää tuntevana orkesterin edustajana.

Intendentin työstä ja asemasta kuullaan lisää HKO:n ja RSO:n sessioissa, kun paikalla ovat virkojen nykyiset haltijat. LINKKI

Zoomaus ”populääreihin” ja konserttikuriin

Kansankonsertti Hotelli Seurahuoneen juhlasalissa n. 1888, Pohjoisesplanadi 11-13. Kapellimestari Robert Kajanus johtaa Helsingin Orkesteriyhdistyksen orkesteria. A Federleyn piirustus Rafaël Hertzberg: Helsingfors tre hundra år sedan och i våro dagar, 1888. (Lähde: Helsingin kaupunginmuseo, finna.fi)

Suomen arvostelijain liiton julkaisussa Kriittinen piste vuodelta 2018 professori Vesa Kurkela tarjoaa näkökulman helsinkiläiseen musiikkikritiikkiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Kurkela toteaa, että helsinkiläisyleisö oli tottunut käymään konserteissa, koska niitä oli ollut tarjolla. Yliopiston juhlasali (joka valmistui 1832) tarjosi arvokkaimmat puitteet. Yleisön käytös hioutui hiljalleen, vaikka kurittomuuttakin ilmeni, esimerkiksi myöhästymisenä tai poistumisina kesken konsertin.

Seurahuone, nykyinen Kaupungintalo, oli suosittu konserttipaikka, ja Kajanuksen orkesterin esiintymisistä Kurkelan mukaan vähintään 80%  konserttitarjonnasta koostui vielä 1900 luvun vaihteessa populaarikonserteista, joita pidettiin jopa neljänä iltana viikossa. Ne olivat kannattavia orkesterin talouden kannalta, sinfoniakonsertit eivät. Populaari, siis kansanomainen, merkitsi vaihtelevaa ohjelmistoa, kevyttä ja vakavaa, iloista ja tunteellista. Ei sinfonioita mutta melkein mitä tahansa orkesterikirjallisuudesta ja orkesterisovituksia esimerkiksi Wagnerin oopperoiden alkusoitoista ja yleensä ooppera-aarioista tai kuoroista. Nämä olivat varmasti suosittuja siksikin, että niistä oli olemassa kaksi- ja nelikätisiä  pianosovituksia, jotka olivat tulleet tutuiksi  kotimusiikin kautta.

Helsinkiläiskriitikot suhtautuivat populaarikonsertteihin kannustavasti, esityksiä ja teosvalintoja arvioitiin.

Otsikolla ”Huvittelevan porvarin sivistäminen” Kurkela kirjoittaa:

Kriitikkojen into helppotajuisten konserttien esillä pitoon liittyi niiden suosioon. Kun sinfoniakonsertit kärsivät jatkuvasti yleisökadosta, helppotajuiset vetivät jatkuvasti kuuntelijoita puoleensa. Myös Kajanus otti onkeensa huomautukset ala-arvoisista ohjelmanumeroista. Hän vakavoitti piirun verran tarjontaa ja poisti kaikkein keveimmät salonkikappaleet ohjelmistoista. Myönteinen julkisuus piti sisällään selkeän pyrkimyksen musiikkiyleisön kasvattamiseen ja kehittämiseen.

Esitysten taso vaihteli, mutta orkesteria kohtaan tunnettiin myötätuntoa, todettiin, ettei soittajisto voi olla monta kertaa viikossa parhaassa soittovireessä, varsinkin kun yleisö on levotonta ja orkesteri joutuu monena iltana viikossa Ruotsalaisessa teatterissa viihdyttämään yleisöä väliajalla ja säestämään ”viheliäisiä” operetteja.

Huvittelevaa porvaristoa haluttiin näiden konserttien myötä innostaa musiikin laajempaan ymmärtämiseen. Päivälehden anonyymi kirjoittaja painotti ”kansantajuisten orkesterikonserttien” suurta merkitystä lokakuussa 1890:

(Populäärikonsertti) herättää soitannollista halua ja se vähitellen kehittää soitannollista aistia. Tietämättäänkin oppii tuo lihavanläntä ”tuutinkinsa” ääressä istuva proosallinen maailmanmies käsittämään ja arvostelemaan sitä, mikä hänen korviinsa luonnonlain pakosta tunkee, ja varsin tyytyväisenä hän vihdoin huomaa, että hän, ennen niin mahdoton kaikessa mikä soitantoa koskee, nyt voi ottaa osaa keskusteluun näistä asioista, jopa silloin tällöin olla erimieltäkin muutamissa soitannollisen maun asioissa.— Mikä erinomainen tilaisuus kuulla arvokasta, totista ja kehittävää soitantoa!

Esiintymistilana Seurahuoneen sali oli haastava, sehän oli ravintola. Kuulijat istuivat pikkupöydissä, tarjoilu oli käynnissä koko ajan, soittajien rouvat istuivat parvekkeella kutimien kanssa,  totilasit kilisivät, oli puheensorinaa, tultiin ja mentiin, näyttäydyttiin, kokoonnuttiin kantapöytiin. Yrjö Suomalainen, kaupunginorkesterin viulisti 1920-luvulla muisteli:

Kantavierailla oli vakituiset pöytänsä, (laulaja) Abraham Ojanperä, lukkarikoulun johtaja Lorenz Achté, (musiikkiopiston viulunsoiton opettaja Viktor) Novacek ym. nähtiin viikoittain aivan säännöllisesti populääreissä; taiteilijat kuten Sibelius ja pensselit Gallén, Eero Järnefelt ym. istuivat omassa pöydässään heti ovesta vasemmalle, ja tuttuja helsinkiläiskasvoja näki ylt´ympäri salissa konjakkikarahvien ääressä.     

1882 muualla Euroopassa

Edouard Manet: Baari Folies Bergères’ssä (1882)

Etelämpänä Euroopassa samaan vuoteen sattuivat muun muassa Wagnerin Parsifalin kantaesitykset  Bayreuthissa heinäkuussa – yleisössä muun muassa Martin Wegelius, samoin Smetanan Ma vlast (Isänmaani), Tsaikovskin Alkusoitto 1812 ja Trio Suuren taiteilijan muistolle. Bilseche Kapelle -nimellä esiintynyt orkesteri otti nimekseen Berliinin Filharmonikot, Gaudi aloitti Sagrada Familian rakentamisen Barcelonassa, Koch löysi tuberkuloosibasillin, ja päivänvalon näkivät Igor Stravinski, Zoltán Kodály, Karol Szymanovski ja Emmerich Kálmán. Édouard Manet maalasi teoksen Folies Bergèresin baari.

Muita kaupunginorkestereita

  • Wiener Philharmoniker 1842, uusi alku 1860
  • New York Philharharmonic 1842
  • Bilseche Kapelle 1862, 1882 alkaen nimellä Berliner Philharmoniker
  • Boston Symphony Orchestra 1881
  • Pietarin Filharmoninen orkesteri 1882
  • Chicago Symphony Orchestra  1891
  • Kungliga Filharmoniska Orkestern 1902 Tukholma
  • London Symphony Orchestra 1904
  • London Philharmonic Orchestra 1932

Teksti: Tuula Kotilainen 31.8.2018.

Lue lisää:
Helsingin kaupunginorkesteri aikajanalla osoitteessa helsinginkaupunginorkesteri.fi
Helsingin kaupunginorkesterin blogi osoitteessa helsinkiphilharmonic.wordpress.com

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s