Impressionismi…symbolismi…ekspressionismi – johdatus aikakauteen

1800-luvun loppu, fin de siècle vei musiikin myöhäisromantiikkaa kohti yhä tiivistyvää ja äärimmäisempää ilmaisua, ekspressionismia. Samalla romantiikan toismaailmaisuus, henkevyys, löysivät toisenlaisen ilmaisukanavan ranskankielen vivahteista huumaantuneessa symbolismissa ja värien, varjojen, tuoksuvien tunnelmien ja mielikuvien impressionismissa.

Lue myös:

Impressionismi…symbolismi…ekspressionismi aikajanalla

Impressionismi…symbolismi…ekspressionismi – heijastuksia historiasta


Vaikutelmia, vertauskuvia ja ilmaisua – impressiota, symboleja ja ekspressiota

Monet: La Grénouillière (1869)

1900-luvun kahta puolta ismejä riittää! Realismi, naturalismi, impressionismi, symbolismi, ekspressionismi, postimpressionismi, uusklassismi, fauvismi, kubismi, folklorismi, eksotismi, primivitismi… Nämä ismit eivät ole tyylisuuntia vaan taidesuuntia, usein reaktiota edelliselle ismille ja silta seuraavaan.

Renoir: Moulin de la Galette (1876)
Pariisissa tapahtuu

Impressionismin taide, kuva, musiikki, sanakin, ovat paljolta aistien taidetta. Kauden runoilija piti sanoja symboleina ja käytti taitavasti hyväksi sanojen sointia luodakseen aisteja miellyttävää sanamusiikkia, jossa sisältö, idea, piiloutui symbolien alle. Maalarin lähtökohta oli hetken vaikutelmien kuvaaminen: jokapäiväisiä näkymiä – bulevardeja, puistoja, rantoja, veneitä joella – mutta tietyssä valaistuksessa, tietyllä ohikiitävällä hetkellä, omana kokemuksenaan. Nuori säveltäjä painoi alas pedaalin ja soitti pitkiä sointusarjoja, jotka päämäärättömän tuntuisesti liikkuivat edestakaisin ja vastasi ihmettelijöille: ”mitä ihmeen väliä sillä on, mikä sointu tässä on; pääasia on, miltä se kuulostaa.”

Impressionismi on tuttu ja hyvä esimerkki ismin elonkaaresta ja vaikutuksesta. Harvinaisen tarkkaan tiedetään sen synty: vuonna 1874 31 taiteilijaa järjesti näyttelyn Pariisissa. Joukossa mm. Paul Cézanne, Edgar Degas, Claude Monet, Berthe Morisot, Camille Pissarro, Auguste Renoir, Alfred Sisley. Muuan arvostelija kommentoi Monet’n taulua Impression – auringonnousu määritellen näyttelyn taiteilijat impressionisteiksi, ”vaikutelmoitsijoiksi”. Nimitys oli negatiivinen, mutta aikaa myöten kelpasi ko. taiteilijoille.

Monet: Rouenin katedraali, aamuaurinko (soleil matinal, 1892–93)
Monet: Rouenin katedraali, keskipäivä (plein soleil, 1892–93)

Heidän jo 1860-luvulla alkanut suuntautumisensa uuteen ilmaisuun perustui välittömän vaikutelman kokemiseen ja kuvaamiseen, ei kohteen yksityiskohtaisen tarkkaan siirtämiseen kankaalle. Realismin taiteen objektiivisen kuvaamisen tilalle tuli subjektiivinen hetken tallentaminen. Tämän toteuttamiseksi tekniikka muuttui. Kova ääriviiva katosi, musta-valkoinen kontrasti samoin, väri hajotettiin osiinsa, siveltimen käyttö muuttui. Värien sävyt ja vivahteet jäsensivät pinnan. Äärimmillään tämä esitystapa johti ns. pointillismiin, jossa pinta täytettiin siveltimen kärjellä tehdyillä väripisteillä. Valon ja värien tutkimisen ja tavoittamisen haaste vei impressionistit ulos luontoon, kaduille, vesien varrelle. Vesielementti on tullut ehkä tutuimmaksi katsojille, mutta yhtä hyvin sumuiset sillat, rautatieaseman savuisuus, sateiset kadut saivat kuvaajansa. Tunnettu esimerkki valon muuttumisen vaikutuksesta jopa hetkittäin on Monet’n 1890-luvulla tekemä sarja Rouenin katedraalin julkisivusta päivän eri tunteina.

Montmartre, Pariisin pohjoislaidalla kohoava kukkula, oli impressionismin taiteilijoiden tyyssijoja. Sieltä avautuu näkymä yli kaupungin, ja se tavallaan myös vahvistaa impressionismin ideaa; näkymä ei ole koskaan tarkka sillä väreilevä ilma, valot ja etäisyydet himmentävät kuvaa.

Monet: La Rue Montorgueil. Juhlintaa Pariisin kolmannen Maailmannäyttelyn aikaan (1878)
Toulouse-Lautrec: Jane Avril (1893)

Impressionismi edustaa vaikuttavasti vuosisadan vaihdetta ja Pariisia. Paikka ja aika ovat tärkeä selittäjä monien ismien ja kehityslinjojen syntymiselle. Henkisesti ja taiteellisesti Pariisi oli vakiinnuttanut asemansa magneettisesti puoleensavetävänä taiteiden keskipisteenä. Maailman pienentyminen, joka konkreettisesti tuli näkyviin maailmannäyttelyissä, toi elämyksiä ja tietoa, joilla oli suuri merkitys. Japonismi oli muotia: japanilaisen taiteen pelkistyneisyys vaikutti vahvasti kuvataiteissa. Huvielämä ja sen julisteet, kahvilat, ravintolat, teatteri saivat kuvaajansa – erona aikaisempaan realismiin näissäkin tavoiteltiin sisätilojen ja tilanteiden antaman hetkellisen tunnelman välittämistä. Ajan eläväisyys loi erityisen otolliset puitteet eri alojen taiteilijoiden vuorovaikutukselle. Runouden ja maalaustaiteen uudet ideat kohtasivat ja nuori säveltäjä Claude Debussy sai vaikutteita kummaltakin taholta.

Impressionismi ja musiikki

Purjeita, Sumua, Meri, Anacaprin kukkulat, Pilviä, Aaltojen leikkiä, Heijastuksia vedessä, Askelia lumessa, Puutarhoja sateessa, Kuutamo, Faunin iltapäivä – nämä teosnimet voisivat olla maalausten nimiä, mutta ne ovat Claude Debussyn piano- ja orkesteriteosten nimiä.

Claude Debussy (1862-1918) oli 12-vuotias impressionistien ensimmäisen näyttelyn aikaan ja opiskeli Pariisin konservatoriossa. 17–20-vuotiaana hän toimi Venäjällä rikkaan moskovalaisen rouva Nadezda von Meckin kotimuusikkona, opettaen, soittaen ja säveltäen. Rouva von Meck oli Pjotr Tsaikovskin pitkäaikainen läheinen kirjeystävä ja mesenaatti. Nuori Debussy tutustui noina vuosina mm. Musorgskin musiikkiin.

1880-luvulla Debussy jatkoi opiskelujaan Pariisissa ja Italiassa, perehtyen mm. varhaiseen polyfoniaan, ja etsien itseään erilaisten vaikutteiden ja traditionaalisen opetuksen merkeissä. Hän osallistui viikoittaisiin kokoontumisiin runoilija Stéphane Mallarmén luona: taiteilijoita, runoilijoita, lehtimiehiä, kriitikkoja. Paul Dukas’n mukaan ”maalarit, runoilijat, kuvanveistäjät tutkailivat omien alojensa materiaaleja, pilkkoen ja yhdistellen niitä halujensa mukaan, kaikki yrittäen antaa sanoille, äänille, värille ja kuvalle uusia vivahteita ja merkityksiä.”

Onko Debussy impressionisti?

Se, että Debussyn katsotaan edustavan impressionismia, on ymmärrettävää. Debussy itse suhtautui tähän näkemykseen epäjohdonmukaisesti, joskus torjuen, joskus myöntyen. Mutta hän saa syyttää – tai kiittää – itseään siitä, että näin on käynyt. Hänen lähiystäviään olivat monet impressionisteista ja symbolismia edustavat runoilijat, kuten Stéphane Mallarmé ja Paul Verlaine, joiden runoja hän sävelsi. Mallarmén runon pohjalta syntyi läpilyöntiteos Faunin iltapäivä. Ooppera Pelléas ja Mélisande oli todella käänteentekevä, vaikka jäikin jokseenkin yksinäiseksi ilmiöksi. Symbolismia vahvasti edustavan Maeterlinckin näytelmän unenomaisuus sai täydellisen vastaavuuden Debussyn musiikissa.

Pissarro: Boulevard Montmartre yöllä (1897)

Säveltäjänä hän jakoi maalarien ideoita: vaikutelmien luomista, jolloin hän tuli luoneeksi uudenlaisia ratkaisuja. Klassiset muodot jäivät vähemmälle, keskeiset orkesteriteokset kuten Faunin iltapäivä, La Mer, Nocturnes, Images nostavat painopisteeksi orkesterin sointivärin, soivan koloriitin. Debussyn orkesteri on suuri, mutta ei volyymin saamiseksi, vaan sävyjen rikkauden mahdollistamiseksi. ”Puoliääneen sanottu” -tavoite leimaa myös Pelléas ja Mélisande -oopperaa. Kun Pelléas rakkauskohtauksessa laulaa ”rakastan Teitä”, sitä ei huudeta kovaa ja korkealta! Tiedetään, että tutustuminen jaavalaiseen gamelan-yhtyeeseen vuoden 1889 maailmannäyttelyssä oli Debussylle suuri elämys. Hänen orkestroinneissaan lyömäsoitinten käyttö oli totuttua rikkaampaa. Pariisin yöelämä tutustutti nuoria säveltäjiä myös uuteen ilmiöön: varhaiseen jazziin. Sekin kuuluu Debussyn tuotannossa, ja Maurice Ravelilla vielä enemmän.

Myös Debussyn harmoniamaailma toi uutta: kokosävelasteikko tai pentatoninen asteikko luovat ilmavan, aineettoman tunnun, parallelli sointujen kuljetus, pitkät pedaalit, dissonanssin ja konsonanssin purkautumattoman suhteen liike, puolisävelaskelkulut, kirkkosävellajit – näillä Debussy tavallaan maalaili sonorista tilaa ja samalla teki eroa tonaalisuuden periaatteeseen. Tällä tekniikalla Debussy myös teki tietä ekspressionismin atonaalisuudelle.

Debussyn musiikista pidetään ja sitä esitetään paljon. Veden, meren, tuulen, pilvien liikkeiden, usvan, faunin raukean puoliuni-valvetilan kuvaaminen vaatii omat keinonsa ja niitä luodessaan Debussy löysi itsensä, vaikutti musiikillaan muihin säveltäjiin ja myös viitoitti tietä uuteen musiikkiin.

Maurice Ravel, orkesterivärien mestari, hänkin!

Maurice Ravel (1875-1937) eroaa tuotantonsa ja sävelkielensä osalta aika paljon Debussystä mutta silti heidät usein niputetaan jonkinlaiseksi Tiku ja Taku -muodostelmaksi ranskalaisesta musiikista ja impressionismista puhuttaessa. Ravel ei tästä ollut kovinkaan iloinen aikanaan. Sille Ravel ei kuitenkaan voi mitään, että nuoruudenteoksissa hänellä on paljon impressionismille tyypillisiä ratkaisuja varsinkin pianotuotannossaan. Mutta siinä hän jo eroaa Debussystä, että hän piti kiinni klassisesta muotoajattelusta ja rakenteista, mm. kamarimusiikin ja pianokonserttojen säveltäjänä. Yhteistä molemmille oli orkesteriteoksissa vivahteiden ja sävyjen hieno käsittely.

Debussyn utuisempaan, värähtelevään sointipalettiin verrattuna Ravelin kädenjälki oli konkreettisempaa ja selväpiirteistä. Tähän liittyy varmasti myös se, että Ravelia kiinnostivat rytmiset elementit ja tanssillisuus, minkä seurauksena hänen tuotannossaan on useita baletteja, joiden musiikkia esitetään myös konserttisarjoina. Hyville orkestereille hyviä haasteita ovat Ravelin Daphnis et Chloé, Boléro, La Valse, Rapsodie Espagnole. Ravelin tuotanto kertoo oman ajan antamien virikkeiden siirtämisestä musiikkiin ja vuorovaikutuksesta muiden taiteiden kanssa. Fantasia ja satujen maailma olivat Ravelille läheisempiä kuin luonnon elementtien käsittely ja hänen musiikkinsa herkkuja moni-ilmeisyydessään ja vivahteikkuudessaan ovat esimerkiksi Hanhiemon tarinoihin (Ma Mère l’Oye) perustuva sarja ja ooppera Lumottu lapsi (L’enfant et les Sortilèges). Ravel oli avoin eri kulttuureille, mikä sekin kuuluu hänen monissa teoksissaan, gamelan-musiikki oli hänelle yhtälailla suuri elämys niin kuin Debussyllekin.

Symbolismi
Simberg: Kuoleman puutarha (1896)

Kieli ja kirjallisuus ovat aina olleet Ranskassa keskeinen – ehkä kaikkein tärkein – luovuuden elementti. Vuosisadan vaihteen tärkeä suuntaus oli symbolismi, joka laajeni myös kuvataiteisiin ja musiikkiin. Runouden tärkeät nimet olivat Baudelairen ohella Paul Verlaine ja Stéphane Mallarmé. Runoissa sisältö pyrittiin luomaan pikemmin sanan soinnin kuin sen merkityksen avulla, pyrittiin eräänlaiseen sanamusiikkiin. Tämä vaikeutti sisällön avautumista, koska sanat koettiin symboleiksi joita käytettiin hienostuneesta sensualismista dekadenttiin äärimmäisyyteen asti. Symbolismi reagoi edeltäneen realismin selväsanaisuuteen kaivautumalla ihmisen sisimpään, korostamalla elämän ja ihmisen yöpuolta ja ääri-ilmiöinä ihannoimalla rappion kauneutta, pahuutta ja luonnottomuutta. Ajatukset esitettiin epäselvästi, vertauksin ja myytteihin kietoen.

Symbolismin levitessä ja jäädessä elämään se ulottui jokseenkin kaikille luoville aloille jättäen kiinnostavia jälkiä esimerkiksi arkkitehtuuriin Jugendin/art nouveaun aikana. Eri maissa – esimerkiksi Suomessa – tyyli sai kansallisromanttisia lisä- ja ominaispiirteitä. Symbolismin ja ekspressionismin nimissä taidesuuntauksien kirjoa löytyy 1900-luvun puolella eri puolilla Eurooppaa.

Teksti: Tuula Kotilainen 7.1.2018

Schönberg: Punainen katse (1910)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s