To 10.10.2013 klo 16.30–18.00 Musiikkitalon harjoitussali Paavossa
Keskustelua ohjelmistoista, kamarimusisoinnista ja muusikkojen koulutuksesta
Vieraina Tapiola Sinfoniettan II konserttimestari Jukka Rantamäki sekä intendentti Hanna Kosonen, isäntä Ville Komppa
Sinfoniaorkesteri paisui 1800-luvun mittaan mahtaviin mittoihin, kuin pullataikina, joka suuntaan. Suuren romanttisen orkesterin mestarit Berliozista Straussiin oppivat käyttämään tuota musiikinhistorian ehkäpä ihmeellisintä saavutusta koko paletiltaan hiljaisimmista sävyistä mahtavimpiin sointivyöryihin. Suuri romanttinen sinfoniaorkesteri on kuitenkin vain yksi luku orkestereiden historiassa ja nykypäivässä. Sitä pienemmät kokoonpanot ovat vähintään yhtä kiinnostavia: sinfoniettan (”pikkusinfonian”) ja erilaisten kamariorkesterien kirjo vaihtuvine kokoonpanoineen ja musiikkityyleineen tuo orkesterimaailmaan vaihtelua, tuoreutta, erilaisia makuja ja muuntautumiskykyä.
Ensinnäkin kamariyhtyeiden historia ja ohjelmisto on paljon pidempi ja laajempi kuin suuren sinfoniaorkesterin. Sinfoniaorkesteri on itsessään kehittynyt klassisesta orkesterista (jota nykyisin usein kutsutaan ”Mozart-orkesteriksi” tai ”sinfoniettaksi”), joka puolestaan vakiintui 1700-luvun mittaan erikokoisista ja erilaisia kokoonpanoja sisältävistä barokkiorkestereista. 1800-luvullakin, sinfoniaorkesterin kultakaudella, erilaiset puhallin- ja jousisoitinkokoonpanot sekä pienet kamariyhtyeet kukoistivat salongeissa ja teattereissa, ja 1900-luvun modernismi löysi kamarikokoonpanojen herkkyyden ja sointivärit ikään kuin uudestaan. Ei ole ihme, että uuteen musiikkiin keskittyvät kokoonpanot ovat nykyisinkin kymmenen tai kahdenkymmenen muusikon kamariyhtyeitä: sellainenhan on sinfoniaorkesteria helpompi – ja ennen kaikkea halvempi – koota ja liikutella!
Toisekseen kamariorkesteri on sinfoniaorkesteria enemmän yksilöiden varassa. Jokainen soittaja joutuu olemaan enemmän esillä ja ottamaan vastuuta, sillä ympärillä ei ole samaan suuntaan joustaan liikuttavien massaa, jonka sisään kätkeytyä. Muusikoilta vaaditaan kamarimusiikillista herkkävaistoisuutta ja kykyä soittaa yhteen – usein ilman kapellimestaria. Yksittäisen soittajan suoritusta on myös helpompi seurata, kun soittimia on vähemmän, ja kun yksittäiset sointivärit erottuvat selvemmin. Kamariorkesteri voikin tarjota yleisölle intiimimmän ja mukaansatempaavamman kokemuksen kuin joskus etäiseksi jäävä sinfoniaorkesteri.
Viimeaikaisen musiikkikoulutuskeskustelun kannalta kamariorkesteri tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman. Kun muusikkojen koulutustaso joka puolella maailmaa on noussut, pystyvät parhaat sinfoniaorkesteritkin nykyisin soittamaan kuin suuri kamariorkesteri, jossa jokainen soittaja on itse vastuussa stemmastaan paitsi oikeiden nuottien, myös musiikillisen ilmaisun suhteen. Takana ovat ne ajat, kun taiteellisen vastuun saattoi siirtää kapellimestarille. Valituksen aiheena ei olekaan niinkään ollut soittajien tekniset valmiudet, vaan kyky soittaa orkesteristemmoja. Kuten kamarimusiikissa, orkesterisoitossakin pitäisi nykyään pystyä paitsi soittamaan oma stemmansa teknisesti ”puhtaasti”, myös tietämään, mitä muut soittavat. Ja ymmärtämään millä tavoin se voi vaikuttaa oman stemman tulkitsemiseen. Ehkäpä muusikoiden koulutuksessa tulisi orkesterisoiton lisäämisen sijaan kiinnittää enemmän huomiota kamarimusisointiin ja pienyhtyetoimintaan!
Muun muassa näistä aiheista keskustelemme Tunne orkesterisi -luennolla Musiikkitalon Paavo-harjoitussalissa ensi torstaina 10.10.2013 klo 16.30. Asiantuntijavieraat tulevat tällä kertaa Tapiola Sinfoniettasta, josta oman näkökulmansa saapuvat esittämään II konserttimestari Jukka Rantamäki sekä intendentti Hanna Kosonen. Isäntänä tuttuun tapaan MuM Ville Komppa. Vapaa pääsy – tervetuloa!
Tunne orkesterisi 