Romantiikka – johdatus aikakauteen

Kaikkihan tietävät mitä on romantiikka – ja aivan oikein, tuo romanisten kielten kertovan kirjallisuuden, romaanin, ja rakkaustarinoiden, romanssien, maailma on yhä yhtä ajankohtainen kuin se oli 1800-luvulla, romantiikan vuosisadalla. Goethen ja Schillerin paatoksellinen, esiromanttinen kirjallinen taide sekä goottilaiset kauhuromaanit olivat osaltaan laukaisemassa romanttista liikettä 1700-luvun lopulla, mutta lopullisen sysäyksen romantiikan 1800-luvulle antoivat Ranskan vallankumous, tunteen asettuminen 1700-luvun valistuksen järkiajattelun edelle, rajattoman, toispuoleisen ja yliluonnollisen tavoittelu – ja tietenkin Beethoven, Schubert, Berlioz, Chopin, Mendelssohn ja Schumann.

Lue myös:

Romantiikka aikajanalla

Romantiikka – heijastuksia historiasta


Romantiikalla on monet kasvot

Romantiikka-käsite koostui kahdesta osatekijästä, joista toinen oli romaanisella kielellä, esimerkiksi ranskaksi, kirjoitettu proosakirjallisuus. Kansankielen käyttö oli vähemmän arvokasta ja vaativaa kuin Euroopan kansoja yhdistänyt vuosisatainen yleiskieli – latina – kirkon ja tieteen kieli.  Kansankielisiä ja -omaisia kirjoja nimitettiin romaaneiksi. Niiden aihemaailmana olivat useimmiten rakkaustarinat ritareineen, pelastettavine ja palvottuine kaunottarineen – sanalla sanoen romanssit. Nämä kaksi eri asioita tarkoittavaa sanaa ovat pohjana romantiikalle. Sanaa alettiin käyttää 1700-lopulta alkaen ilmaisemaan uutta ajattelua taiteesta. Ei puhuta romanttisesta tyylistä, vaan aikakaudesta, esteettisestä tarkastelusta, tietyistä piirteistä, suosituista aihealueista, taiteen elementtien ja aseman muutoksista yhteiskunnassa, taiteen vastaanottamisesta.

Romantiikan ilmeneminen musiikinhistoriassa ajoitetaan seuraavasti:

n. 1800–1830 varhaisromantiikka, edustavia säveltäjänimiä mm. von Weber, Schubert

n. 1830–1850 täysromantiikka, nimiä Mendelssohn, Schumann, Chopin, Berlioz, Liszt, Wagner. Kolme viimeksi mainittua ovat myös oman aikansa avantgardisteja.

n. 1850–1890 myöhäisromantiikka, nimiä Tsaikovski, Brahms, Bruckner. Rinnalla myös kansallisromantiikkaa edustavia säveltäjiä  kuten Smetana, Borodin, Dvorak, Grieg.

Klassismin järjestyksestä – hajoamisen kautta – Siniseen kukkaan

Kirjassaan Länsimainen perintömme taidehistorioitsija Kenneth Clark otsikoi 1800-lukua koskevan luvun sanoilla “Toivon harhat”, ja aloittaa toteamalla, että 1700-luvun järkevä maailma oli symmetrinen, johdonmukainen ja suljettu. Symmetria on inhimillinen käsite, sillä ihminen kaikkine epäsäännöllisyyksineen on enemmän tai vähemmän symmetrinen olento, jota tyydyttää symmetriaan perustuva muotoilu ja rakentaminen. Johdonmukaisuus oli ja on aina hyvä asia. Mutta suljettu!

Clark jatkaa: ”Siinäpä vaikeus; suljetusta maailmasta tulee hengen vankila. Halutaan päästä ulos, halutaan päästä liikkeelle. Tajutaan, että ansioistaan huolimatta symmetria ja johdonmukaisuus ovat liikkeen vihollisia.” Clark nostaa esimerkiksi ”henkisesti nälkäisen, vaativan sävelen, Beethovenin. Se on eurooppalaisen ihmisen ääni, ihmisen joka jälleen kerran tavoittelee jotakin joka ei ole hänen ulottuvillaan. On jätettävä klassismin huolitellut rajalliset interiöörit ja lähdettävä kohtaamaan rajattomuus. Matka on pitkä, ei voi sanoa, missä se päättyy, koska se ei ole vielä lopussa. Olemme yhä romanttisen liikkeen jälkeläisiä ja toivon harhojen uhreja.”

1700-luvun loppupuolella järkevä maailma tuntui hajoavan ja sen seuraukset pohjustivat 1800-luvun suuria myllerryksiä. Ranskan vallankumous, Napoleonin sodat ja niiden aiheuttamat muutokset Euroopan kartalla johtivat uusiin sotiin, teollistuminen ja kaupunkien nopea kasvu muuttivat elämää dramaattisesti ja johtivat ongelmiin. Kaikki oli mahdollista, hajotettiin ja revittiin, ja samalla pyrittiin luomaan uusia järjestyksiä.  Oli tapahtumassa yhteiskunnallinen ja henkinen ilmastonmuutos, jonka aikataulusta ei ollut tietoa.

Ilmentymiä taiteissa

Taiteiden alueella ns. romantiikka – siis 1800-luku ja varsinkin sen alkupuoli, ihannoi vapautta, liikettä, intohimoa, jatkuvaa tavoittamattoman takaa-ajoa. Klassismin selkeys korvattiin hämäryydellä, unikuvilla ja symboleilla. Taiteet ja taiteilijat lähestyivät toisiaan: runouden, musiikin ja tulkinnan yhteys synnytti uuden lajin, liedin, ja vaikutti vahvasti oopperaan.

Romantiikan ihanteiden nähtiin toteutuvan hyvin musiikissa, epäkonkreettisena se soveltuu ajatusten, tunteiden ja vaikutelmien ilmentäjäksi. Täten sanaton eli soitinmusiikki tunkeutuu syvälle emotionaalisena tunteensiirtona. Filosofi Schopenhauer uskoi, että musiikki oli maailman sisimmän todellisuuden inkarnaatio, yleismaailmallisten tunteiden ja vaikutteiden välittömin ilmaisu. Subjektiivinen ilmaisu oli kaikki kaikessa: yksilö sai äänen.

Vallankumoukset loivat sankarin: korostetun yksilön, jossa ruumiillistuivat yksilön ja joukonkin toiveet ja tarpeet. Uusi sankarityyppi oli taustaltaan tavallinen ihminen, joka nousi sortoa ja vääryyksiä vastaan ja voitti ne – usein kuoleman kautta. Sankarihahmoihin liittyivät myös elämäntuskan kokijat, Werther-tyypit. Ajan hengen hyvä edustaja oli Faust: ihminen, joka hakee aina jotain, joka on saavuttamatonta, mutta se tekee hänet ihmiseksi, että hän pyrkii johonkin. Runoilijat pukivat nämä ajatukset sanoiksi ”romantiikan sininen kukka” – ihmisen kaipuu tuntemattomaan, sen ikuinen etsintä.

Esittävä taide nousi luovan rinnalle. Myös esittävästä taiteilijasta tuli yhdenlainen sankari, lahjakkuutensa ansiosta massan yläpuolelle nouseva yksilö. Taiteen välittäminenhän oli meediomainen tehtävä. Esiintyvän yksilön ilmaantumista vauhdittivat kaupungistuminen ja teollistuminen. Ajan käyttö muuttui: oli yhtäältä työaika ja toisaalta vapaa-aika, jolle haettiin sisältöä. Kaupungeissa saatiin palkkaa ja käytettiin rahaa. Yhteiskuntaluokat eriytyivät ja niille kehittyi omia kulttuureja. Tarvittiin ja rakennettiin suuria tiloja urheilua, huvitilaisuuksia ja harrastuksia varten sekä konsertti-, ooppera- ja teatteritaloja, ravintoloita ja kylpylöitä. Tähtikultti kehittyi ripeästi, oopperalaulajien rinnalle ja ohikin nousivat soitinvirtuoosit. Kehitys saattoi johtaa myös yleisön kosimiseen, tason laskuun ja pinnallisuuteen. Yleisö odotti laulajien korkeita ääniä, pianistin virtuoosista säihkettä, ballerinojen kauneutta.

Musiikkielämä monipuolistui myös intiimimpään ja asialliseen suuntaan: vapaa-aika ja varsinkin naisten rajalliset mahdollisuudet toimia kodin ulkopuolella lisäsivät kotimusisointia. Kuorotoiminta käynnistyi kaupungeissa ja kuoromusiikin säveltäminen lisääntyi. Musiikkikoulutuksen tarve kasvoi, perustettiin konservatorioita. Musiikkitietoutta levitettiin, julkaistiin kirjoja ja perustettiin musiikkilehtiä.

Luonto

Valistusfilosofi Rousseaun perintönä 1800-luvun ihminen löysi luonnon. Siihenkin vaikuttivat suuresti  kaupungistuminen ja sen ongelmat. Luonnon suuruus ja suuret elementit, vuoret, meri – ja pieni ihminen – tätä tematiikkaa kehitettiin etenkin kirjallisuudessa ja kuvataiteissa. ”Yksi keväisestä metsästä saatu virike voi opettaa sinulle enemmän ihmisestä, moraalisesta hyvästä ja pahasta kuin kaikki viisaat” (Wordsworth). Musiikin luontotematiikka ilmenee lied-kirjallisuudessa, oopperoissa ja ohjelmallisessa musiikissa.

Eskapismi

Pako harmaasta arjesta oli seurausta yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja epävarmoista ajoista. Luontoon ja luonnonpalvontaan oli hyvä paeta, mutta sen lisäksi menneisyys ja historia, kaukaiset, tuntemattomat paikat, fantasiat, sadut, kansanrunous ja tuonpuoleinen – monesti toisiinsa sekoittuneina – näkyvät ja kuuluvat kaikilla taiteen aloilla. Sielunelämän syöverit kiinnostivat erityisesti: kuolema, haamut, paholainen, unet olivat suosikkiaiheita. Ja tietenkin rakkaus, ihannoituna, jalona, pahan vastakohtana ja voittajana. Uskonto, joka menetti merkitystään valistusajan ja myös vallankumousajan seurauksena, korvautui osin ihmisen luontosuhteella, ja sai huomiota myös oopperoissa ja kirjallisuudessa, joissa henkilöhahmoilla oli aika lailla selvät roolit. Hyvikset ja pahikset koukuttivat niin romaanien lukijoita kuin oopperoiden kuulijoita, kuten tänään tv-sarjojen katsojia. Romantiikan melko puhdashenkisenä aikana päähenkilöiden hyvyyteen ja kauneuteen liittyi usein uskonnollisuus.

Näiden sekoituksesta kehittyi goottilainen kauhuromantiikka, missä oikein hekumoitiin keskiajan, hulluuden, noituuden, rikosten, kuoleman, sankaruuden ja jalon rakkauden sekoituksilla. Tämä ilmiö oli ajan viihdeteollisuutta, nykyajan tieteisfiktioihin verrattavaa eskapismia.

Se, mikä konkreettisempana jäi ko. ilmiöstä jäljelle, näkyy esim. uusgotiikkana arkkitehtuurissa (Lontoon Parlamenttitalo, Helsingin Ritarihuone), myyteissä ja oopperoissa (Weber, Wagner), musiikin historian tutkimisena ja kiinnostuksena vanhoihin sävellystekniikoihin. Shakespearen löytyminen rikasti oopperakirjallisuutta ja ohjelmallista orkesterimusiikkia, Bachiin tutustuminen virkisti jo wieniläisklassikoita ja sitten 1800-luvulla kamarimusiikin ja sinfonioiden säveltäjiä.

Nationalismi

1800-luvun useimpien sotien syynä olivat nationalistiset liikehdinnät. Taiteissa kansanrunoutta ja -musiikkia alettiin käyttää koloristisesti ja mausteena, ei tieteellisesti tutkittuna. Konserttimusiikissa nämä ainekset ikään kuin jalostettiin, monesti piiloviesteinä säveltäjältä. Chopin purki Puolan-ikäväänsä masurkoissa ja poloneeseissa, Euroopan reuna-alueiden kansallisiin heräämisiin osallistuivat eri alojen taiteilijat, mistä Suomessakin on hyviä esimerkkejä.

Tärkeää uutta

Levoton ja paineinen 1800-luku tuotti suuria saavutuksia tieteen ja taiteen alueilla. Ei aina rinta rinnan, vaan myös vastakkaisin intressein. Monien tieteellisten ja teknisten saavutusten koettiin edistävän materialismia ja sodankäyntiä ja unohtavan ihmisen, yksilön. Ehkä tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että taide hakeutui irrationaalisen ja yliluonnollisen alueelle, subjektiivisuutta korostaen. Yhteistä materiaalisen ja taiteellisen uusiutumisen kohdalla oli se, että vanhoja muotteja rikottiin ja luotiin uusia. Kirjallisuus kukoisti: saksalaisella kielialueella oli lyriikan kulta-aika, Englannissa maalaustaide ennakoi tulevaa impressionismia, ja romaani pystyi jopa ironisoimaan kauhuromantiikan syövereitä – kuten teki Jane Austen – ja tuottamaan yhteiskuntakriittistä ajankuvaa – kuten Dickens. Ranskassa kehittyi historiallinen romaani ja sen välittömänä jatkona vuosisadan jälkipuoliskolla realismi niin romaanin kuin kuvataiteen aloilla.

Musiikissa uutta ovat pienimuotoiset teokset: lied on merkittävä uusi ilmiö, samoin  soolosoitinmusiikin klassisista rakenteista irtautuneet karaktäärikappaleet uudenlaisine nimikkeineen: Fantasia, Scherzo, Impromptu, Balladi, Nocturne, Rapsodia, Kapriisi, Barcarole, Berceuse.

Harmoniamaailmassa tonaalinen pohja säilyi, mutta oheen tuli erikoisia, komplisoituja sointuja, modulointia, muunnesäveliä, kromatiikkaa ja sävellajiin kuulumattomia säveliä.

Musiikin elementeistä voimakkaimmin kehittyi sointiväri. Tuli uusia soittimia ja entisiin tehtiin rakenteellisia uudistuksia. Tavoitteena oli laajentaa orkesterin ilmaisumahdollisuuksia ja tärkeä vaikuttaja tässä kehityksessä oli ohjelmamusiikki. Ja kiitos saksalaisen metsäromantiikan, käyrätorvi saavutti orkesterissa vihdoin soolosoittimen statuksen.

 

Teksti: Tuula Kotilainen
10.12.2017

Caspar David Friedrich: Der Wanderer

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s