Lue myös:
Romantiikka – johdatus aikakauteen
Kirjallisia leikkeitä – romantiikkaa
Franz Schubert (1797-1828) Wienin kaupungin porvarikaartille
Wien, huhtikuu 1816
Korkeasti kunnioitettu keisarillis-kuninkaallinen porvarikaarti!
Allekirjoittanut pyytää alamaisimmin, että hänelle myönnettäisiin armollisimmin vapaaksi tullut musiikkijohtajan paikka Laibachissa.
Hän tukee pyyntöään seuraavin perustein:
1. Hän on keisarillis-kuninkaallisen sisäoppilaitoksen kasvatti, entinen keisarillis-kuninkaallinen hovikuoropoika ja sävellyksessä ensimmäisen keisarillis-kuninkaallisen hovikapellimestarin, herra Salierin oppilas, jonka hyväntahtoisesta neuvosta hän toivoo saavansa tämän paikan.
2. Hän on hankkinut säveltämisen jokaisella alalla sellaiset tiedot sekä sellaisen valmiuden urkujen ja viulun soitossa sekä laulussa, että häntä mukaan liitetyn todistuksen perusteella on pidettävä kaikista tätä tointa hakevista kilpailijoista pätevimpänä.
3. Hän lupaa juhlallisesti käyttää kykyjään parhaalla mahdollisella tavalla ollakseen täydellisesti pyyntöönsä suostumisen arvoinen.
Franz Schubert
Nykyään kouluapulainen isänsä koulussa.
Schubert Josef von Spaunille
7.12.1822
Toivon tuottaneeni Sinulle vähäistä iloa näiden kolmen liedin omistuksella, jonka olet ansainnut minulta niin suuressa määrin. Voinet olla liedien valintaankin tyytyväinen, koska valitsin Sinulle ne, jotka olit itse maininnut. Tämän vihon lisäksi ilmestyy vielä kaksi muuta, joista toinen on jo kaiverrettu ja toista kaiverretaan parhaillaan.
Ensimmäinen niistä sisältää, kuten vielä näet, kolme Gesänge des Harfners, joista toinen, Wer nie sein Brot mit Thränen ass on uusi. Se on omistettu St. Pöltenin piispalle. Toinen sisältää Suleika ja Geheimes ja se on omistettu Schoberille. Näiden lisäksi olen säveltänyt myös Fantasian pianolle kaksikätisesti, joka sekin ilmestyy kaiverrettuna ja on omistettu eräälle rikkaalle koroillaaneläjälle. Vielä olen säveltänyt eräitä uusia Göthen lauluja, kuten Der Musensohn, An die Entfernte, Am Flüsse, Willkommen ja Abschied.
Oopperasta ei tule Wienissä mitään, olen pyytänyt ja saanut sen takaisin, ja Voglkin on tosiaan jo poissa teatterista. Aion lähettää sen vähän ajan perästä Dresdeniin, mistä olen saanut Weberiltä erittäin lupaavan kirjeen, tai Berliiniin. Messu on valmis ja esitetään kohtapuoleen; minulla on vielä vanha idea omistaa se keisarille tai keisarinnalle, koska pidän sitä onnistuneena.
Asiani sujuvat oikeastaan melko hyvin, ellei oopperan häpeällinen kohtalo loukkaisi minua niin… Yhteiselämämme Wienissä on varsin miellyttävää, pidämme Schoberin luona kolmesti viikossa lukuillan ja yhden schubertiadin, johon myös Bruchmann osallistuu.
”niin kuin satakieli laulaa…”. Säveltäjät kirjoittavat kirjeitä, Toim. Seppo Heikinheimo. Otava 1993
Suomalaisen matkailijan ooppera-elämyksiä Firenzessä 1864
”Paras Firenzessä tarjolla olevista huvituksista oli ooppera, jossa melkein joka ilta kävinkin. Kaupungissa oli siihen aikaan kaksi oopperataloa. Vielä siihen aikaan Italian oopperoissa ei ollut vakituista henkilökuntaa, vaan niissä esiintyivät vain vierailevat seurueet. Italialaiset pitivät parempana, että esiintyjät aina vaihtuivat, koska yksiin ja samoihin kykyihin pian kyllästyy, olivatpa nämä miten hyviä tahansa. Kilpailun vuoksi molemmissa teattereissa oli näytös joka ilta, ja usein niissä esitettiin jopa samaa kappaletta yhtä aikaa, kuten esimerkiksi tuota iänikuista Trubaduuria, näytäntökauden suurta uutuutta, jota kuuntelemaan italialaiset eivät näyttäneet koskaan kyllästyvän. Ohjelmisto oli melkein yksinomaan italialaista. Teatterit olivat tosin kokeeksi esittäneet joitakin suuria ranskalaisia oopperoita, mutta ne eivät olleet saavuttaneet menestystä, poikkeuksina vain Meyerbeerin Profeetta ja Hugenotit sekä Gounod´n Faust, jotka olivat päässet jonkinmoiseen suosioon. Saksalaisesta musiikista italialaiset eivät vielä siihen aikaan halunneet kuulla puhuttavankaan. Se oli heistä jotakin täysin käsittämätöntä ja herätti pikemminkin naurua ja antoi aihetta karrikointiin.
Ooppera on Italiassa erittäin halpaa huvittelua, minkä vuoksi suuri yleisö täyttääkin huoneen illan toisensa jälkeen. – Kaupungin ylhäisimmät perheet olivat varanneet kaikki ensi parven aitiot, ja heidän räikeänväriset vaakunansa komeilivat niiden ovissa. He istuivat aitioissaan joka ilta ja ottivat niissä vastaan tuttaviaan. Tämän johdosta hienosti pukeutuneiden nuorten herrojen ei tarvinnut muuta kuin lunastaa liiran maksava pääsylippu ja mennä sitten viettämään iltaa tuttaviensa aitioihin.
Eräs toinenkin seikka herätti italialaisessa teatterissa käyvän muukalaisen huomiota. Kuulijathan osasivat ulkoa suosituimpien teosten sekä sanat että sävelet lähes yhtä hyvin kuin näyttelijät itsekin ja olivat niin usein kuulleet ja nähneet nuo oopperat, etteivät ne enää bravuurinumeroita lukuun ottamatta näyttäneet heitä kiinnostavan. Muut kohdat, vähemmän tärkeät kuoro-osat jne., eivät saaneet osakseen sanottavaakaan huomiota. Niiden aikana puhuttiin ääneen joka puolella, eikä kukaan näyttänyt välittävän vähääkään siitä, kuinka häiritsevää se saattoi olla. Mutta sitten antaa orkesterinjohtaja merkin. Suuri aaria alkaa. Yhdellä iskulla salissa tulee haudanhiljaista, ja kaikki kuuntelevat tarkkaavasti ryhtyäkseen heti aarian ja suosionosoitusten päätyttyä jatkamaan keskeytynyttä rupatteluaan.
Kaikesta huolimatta yleisö ja erittäinkin ylemmät parvet tuntuivat olevan sangen kriittisiä ja herkkiä melodian suhteen. Heti jos joku näyttelijöistä teki pienimmänkin virheen, erehtyi tempossa tai sattui laulamaan epäpuhtaasti, kuului yläilmoista vihellyksiä ja hyssytyksiä sekä huutoja…”
…ja Helsingissä 1852
”Teatteria ja musiikkia kohtaan tunnettu kiinnostus oli levinnyt yhä laajempiin piireihin, voimat koottiin ja ennen pitkää esitettiin Paciuksen ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys, johon Topelius oli kirjoittanut tekstin. Se oli suurin yritys, mitä meillä koskaan on pelkin amatöörivoimin toteutettu. Kaupungissa oli luullakseni tuskin ainoatakaan perhettä, joka ei tavalla tai toisella olisi ollut laulukuoroissa, orkesterissa tai muuten kappaleen esityksessä edustettuna. Suurimmaksi osaksi pelkistä amatööreistä koottua orkesteria johti Pacius itse.
Ensiesitys oli maaliskuun 24. päivänä 1852. Kun esiintyjät olivat jo kauan edeltäpäin varanneet paikat oman perheensä jäsenille, ei muilla ollut mitään mahdollisuuksia saada siihen pääsylippuja. Esitys muodostui juhlaksi, jota on mahdoton unohtaa. Riemu oli rajaton ja kun esirippu lopuksi laski, koko yleisö, esiintyjät ja orkesteri virittivät Maamme -laulun. Sitten siirryttiin Seurahuoneeseen juhlaillallisille, joiden aikana innostuneen yleisön isänmaallinen mieliala kohosi yhä korkeammalle ja Topeliusta ja Paciusta kannettiin riemukulussa ympäri salia.”
… ja Pariisissa, maailmannäyttelyssä 1889
”Koko tämän näyttelykesän ajan Pariisissa vallitsi eräänlainen juhlatunnelma.. Melkein jokainen päivä toi tullessaan jotakin uutta ja mieltä jännittävää. Useimmat Euroopan hallitsijat ja muut aikamme maineikkaat henkilöt kävivät kaupungissa, ja siten siellä on käynnissä myös eräänlainen ruhtinaiden ja arvohenkilöiden näyttely. Näiden suuruuksien kunniaksi pidettiin loisteliaita paraateja, pantiin toimeen juhlavalaistuksia ja juhlanäytäntöjä… Kun kaupunginisät tavallisesti pitävät talven mittaan yhdet tai kahdet suuret tanssiaiset, niitä tänä kesänä pidettiin yhdet toisensa jälkeen. Virallisten tanssiaisten lisäksi Pariisin kaupunki järjesti kolme suurta juhlaa, yhtä omalaatuisia aiheeltaan kuin suurenmoisia järjestelyltään.
Ensimmäinen juhla pidettiin Ranskan kaikille määreille (kunnan/kaupunginjohtaja), joita oli kolmetoista tuhatta… Pian tämän jälkeen järjestettiin jättiläistanssiaiset. Niihin oli kutsuttu kolmekymmentätuhatta henkeä, eikä tungos kuitenkaan ollut niin suuri, että tanssiminen olisi käynyt aivan mahdottomaksi. Keskelle salia rakennettiin koroke orkesterille, joka esiintyi melkoisesti vahvistettuna mutta sai silti säveleensä vaivoin kuulumaan suunnattoman salin kaukaisimpiin kulmiin. Tanssin väliaikoina esiintyivät eri kansojen laulukuorot, myös meidän M.M:mme (Muntra Musikanter), joka juuri niihin aikoihin oli pitänyt konserttinsa Trocaderossa. Täällä kuoromme laulu sai paljon parempaa tunnustusta osakseen (kuin Trocaderossa), ja Carnot kutsui kuoron johtajan herra G. Sohlströmin korokkeelle ja esitti kiitoksena ja onnittelunsa kuorollemme. – Kolmas, viimeinen ja loistavin juhlatilaisuuksista oli näytelmä. Tila oli muutettu jättiläismäiseksi teatteriksi, ja katsojien määrän kerrottiin kohonneen kuuteenkymmeneen tuhanteen henkeen. – Tilaisuutta varten suunniteltu kappale oli sekoitus melodraamaa, oopperaa, pantomiimia ja balettia ja ihannoi Ranskan kulttuurin silloista asemaa, teollisuutta, maataloutta, merenkulkua, kauppaa, siirtomaita ja kaikkea muuta mahdollista.”
Andres Ramsay (1832–1910): Muistoja lapsen ja hopeahapsen WSOY 1966
Heinrich Heine ( 1797–1856) raportoi Pariisin musiikkielämästä 1837
”Tämän autiomaan keskellä on nyt kuitenkin jokunen hyväkin konsertti, jotka suovat musiikin ystäville epätavallista helpotusta. Tänä talvena Konservatorion sunnuntaikonsertit ovat olleet tällaisia ja varsinkin Berliozin ja Lisztin konsertit.
Nämä kaksi ovat kyllä kaksi merkittävintä ilmiötä tämän hetken musiikkimaailmassa; sanon ”merkittävintä” – en ”kauneinta” tai ”riemastuttavinta”. Berliozilta on kohta tulossa ooppera. On odotettavissa jotain tavallisesta poikkeavaa sillä tämä säveltäjä on tavallisesta poikkeava; hän on viehättynyt fantastisesta. Hänen ulkoinen olemuksensakin kertoo tästä. Vahinko ettei hänellä enää ole sitä hirviömäistä, aataminaikaista tukkaa, joka haritti kulmakarvojen yllä kuin metsä rosoisen kallion päällä. Sellaiselta hän näytti kuusi vuotta sitten kun näin hänet ensimmäisen kerran Konservatoriossa, kun hänen suuri sinfoniansa esitettiin – merkillinen yömaisema, jota joskus valaisi ironian rikinkarvainen viiru (Fantastinen sinfonia, v. 1830). Paras osa on Noitasapatti, missä paholainen messuaa ja liturgiaa parodioidaan kammottavasti ja groteskisti. Se on farssi, joka iloisesti vapauttaa meissä kaikki ne salatut käärmeet, joita säilömme sydämissämme. Vierustoverini, puhelias nuori mies,, osoitti minulle säveltäjän, joka seisoi salin perällä, orkesterin nurkassa ja soitti patarumpuja, se on hänen instrumenttinsa. ”Näyttekö tuon pullean englantilaisnaisen yhdessä etuaitiossa?” kysyi naapurini. ”Se on miss Smithson; kolme vuotta herra Berlioz on hullun lailla ollut rakastunut häneen ja sen rakkauden ansiosta me saamme kuulla tämän sinfonian.” Ja tosiaan, eräässä aitiossa istui Covent Gardenin kuuluisa näyttelijätär. Berlioz katsoi herkeämättä häneen päin, iski rumpuaan kuin raivossa. Miss Smithsonista on sittemmin tullut rouva Berlioz ja herra on leikkauttanut tukkansa. Kun tänä talvena taas kuulin sinfonian Konservatoriossa, Berlioz istui jälleen rumpujensa ääressä, pullea englannitar aitiossaan – heidän katseensa kohtasivat taas – mutta mies ei enää iskenyt rumpujaan sellaisella raivolla.
Liszt on läheisessä yhteydessä Berlioziin ja on hänen teostensa paras esittäjä. Minun ei tarvitse puhua Lisztin kyvyistä; hänen maineensa on tunnettu koko Euroopassa. Häntä kohtaan Pariisissa löytyy sekä varauksettomin innostus että tuimin vastustas. Kukaan ei missään tapauksessa suhtaudu häneen välinpitämättömästi. Eniten puhuu Lisztin puolesta se kunnioitus, jolla hänen vihamiehensäkin tunnustavat hänen henkilökohtaiset ansionsa. Hän on pintansa pitävä mutta jaloluonteinen, epäitsekäs ja reilu.
Kun hän istuutuu pianon ääreen, pyyhkäistyään tukkansa pois otsaltaan, ja alkaa improvisoida, hän usein raivoaa liiankin hurjasti norsunluisten koskettimien yllä ja päästää valloilleen kuin vedenpaisumuksellisen myrskyisiä ideoita. Siellä täällä jokunen harva kukkanen luo viehkeyttä tähän kokonaisuuteen. Kuulija kokee autuutta ja ahdistusta – enimmäkseen kuitenkin ahdistusta.
Tunnustan avoimesti että niin paljon kuin rakastankin Lisztiä, hänen musiikkinsa ei tuota minulle mielihyvää. Tämä johtuu siitä, että minä olen sunnuntain lapsi ja pystyn näkemään myös haamuja siellä missä muut ihmiset vain kuulevat niitä.
Olisi väärin jos en mainitsisi tässä yhteydessä toista pianistia, joka on Lisztin ohella arvostetuin. Tarkoitan Chopinia, jonka saavutukset eivät ole vain briljantin teknisen virtuoosin vaan myös säveltäjän. Hän on ensiluokkainen ihminen, sen eliitin lemmikki, joka hakee korkeimman tason henkistä mielihyvää. Chopinin maine on aristokraattinen, hänen bouquet´nsa on hyvän seurapiirin arvostuksesta peräisin, se on yhtä kunnioitettavaa kuin hänen persoonansa.
Tosiaankin on tunnustettava Chopinin nerokkuus sanan täydessä merkityksessä; hän ei ole taitava vain teknisesti vaan hän on runoilija, joka kykene ilmaisemaan sielussaan olevan runouden; hän äänten runoilija eikä mikään vedä vertoja niille nautinnoille joita hän tuhlaillen valaa yllemme istuessaan pianon ääressä improvisoimassa. Niinä hetkinä hän ei ole puolalainen, ranskalainen saati saksalainen vaan ilmaisee olevansa kotoisin paljon korkeammalta tasolta: hän tulee Mozartin, Raffaellon ja Goethen maasta; hänen todellinen maailmansa on runollisuuden unimaailma.”
Richard Wagner 35-vuotiaana:
”Tätä on taide, joka nyt täyttää koko sivistyneen maailman:
sen todellinen olemus on teollisuus,
sen moraalinen päämäärä rahan ansaitseminen,
sen esteettinen anti pitkästyneiden viihdyttäminen.”
Richard Wagner(1813-83): Mein Leben, elämäkerrallinen teos, 1848
Runoilija Charles Baudelaire (1821-67) säveltäjä Richard Wagnerille
Pariisi, 17.helmikuuta, 1860
”Olen usein ajatellut, että olkoonpa suuri taiteilija miten tunnettu tahansa, hän ei voi olla tunteeton vakavasti esitetylle kohteliaisuudelle, varsinkin kun kohteliaisuus nousee suuresta kiitollisuudesta. Sitä voi pitää merkittävänä myös siksi, että sen esittää ranskalainen, joka ei ole erityisen taipuvainen intoilemaan, ja lisäksi on syntynyt maassa jossa ihmiset eivät ymmärrä kuvataiteesta tai runoudesta sen enempää kuin musiikistakaan. Haluan kertoa, että koin Teidän ansiostanne elämäni suurimman musiikillisen nautinnon. Olen jo siinä iässä (39), jossa ei enää kirjoitella kirjeitä kuuluisuuksille ja olisin pitkään empinyt kertoa ihailustani Teitä kohtaan, jollen olisi päivittäin saanut lukea hävyttömiä ja naurettavia juttuja, joiden tarkoitus oli haukkua teidän nerouttanne. Hyvä herra, ette ole ensimmäinen mies, jonka kohdalla olen kärsinyt ja hävennyt maani puolesta. Lopulta suuttumus sai minut toimimaan ja kirjoittamaan kiitollisuudestani; sanoin itselleni että haluan sanoutua irti kaikista noista imbesilleistä! —
Asia, joka konsertissa satutti minua eniten, oli suurenmoisuus. Kaikissa teoksissanne kuulin uudelleen ja uudelleen Luonnon juhlavuuden soivan upeimmillaan, samoin kuin ihmisen suuret tunteet, intohimot ja kärsimyksen. Olin heti huumaantunut, tunsin siirtyväni jonnekin kaukaisuuteen. Yksi erikoisimmista teoksista, jossa kuvattiin uskonnollista ekstaasia, antoi minulle uuden musiikillisen kokemuksen (Lohengrin-alkusoitto). Vieraiden tulo ja hääjuhla (Tannhäuser) oli järisyttävä. Koin siinä ylimaallista majesteettisuutta.—
Voisin jatkaa tätä kirjettä loputtomiin. Jos olette jaksanut lukea sen, kiitän Teitä. Vielä pari sanaa: siitä alkaen kun kuulin Teidän musiikkianne, olen sanonut itselleni usein ja erityisesti huonoina päivinä, ’kunpa saisin kuulla Wagnerin musiikkia tänä iltana’. On varmasti muitakin ihmisiä, jotka tuntevat näin. Kaiken kaikkiaan, olette toivottavasti hyvillänne siitä, että on yleisöä, joiden vaisto on kehnojen lehtiarvostelijoiden yläpuolella. Antakaa uusia konsertteja, uusia teoksia. Olemme saaneet maistaa herkkuja, antakaa lisää. – Vielä kerran, hyvä herra, minä löysin taas itseni Teidän ansiostanne, ja ne hetket tekivät minut onnelliseksi.
Ch. Baudelaire
En liitä tähän osoitettani, jotta ette ajattelisi, että haluan teiltä jotain.”
Jacques Barzun (toim.) Pleasures of music, Cassel, London 1951
Musiikkitieteilijän näkemys 1938
”Carl Maria von Weberin osaksi tuli löytää ja siirtää luonnon olemus musiikkiin nerokkaasti. Tässä asiassa hänen oopperansa Taika-ampuja (Der Freischütz, 1821) on käänteentekevä. Oopperan juoni on draamallisesti heikko eikä sillä ole pysyvää merkitystä, mutta teoksen voima on maaseudun ja synkkien metsien tunnelman (Stimmung) paljastamisessa. Weber ei vain muuntanut musiikiksi saksalaista metsää – sen ystävällisyyttä ja salaperäisyyttä tai sen tummia mahtavia puita, pilviä ja tuulia, vaan hän kuvasi erittäin vivahteikkaasti sen, miten metsä vaikuttaa siinä eläviin ihmisiin. Synkät, yölliset helvetin voimat päivänvalon kirkkauden vastakohtana luovat Taika-ampujaan kiehtovan ja fantastisen tunnelman, sen romanttisen värityksen. Weberin suuri merkitys oli kyvyssä herättää maaseudun ja metsän kokemukset omaperäisillä ja osuvilla orkestraalisilla ratkaisuilla, sointiväreillä. Taika-ampujan Sudenrotko-kohtauksesta (Wolfsschlucht) monet romanttisen oopperan myöhemmät säveltäjät – Nicolai, Berlioz, Liszt, Wagner – ammensivat eväitä fantastisten sointiefektien luomiseen. Esimerkiksi Berliozin Fantastinen sinfonia, Wagnerin Lentävä hollantilainen tai Siegfried eivät olisi syntyneet ilman Weberin uudistavaa ja kiehtovaa Taika-ampujaa.”
Hugo Leichtentritt (1874-1951): Music, history and ideas, Harvard University Press, 1938
Koonnut ja osin kääntänyt Tuula Kotilainen
5.12.2017
Tunne orkesterisi 