Lue myös:
Klassismi – johdatus aikakauteen
Kirjallisia leikkeitä – klassismi
Charles Burney: The Present State of Music in France and Italy, 1771
(Napoli 31.10.) ”Tänä aamuna menin nuoren Oliverin (=engl. musiikin opiskelija k.o. konservatoriossa) San Onofrion konservatorioon ja kävin kaikissa huoneissa, missä pojat harjoittelevat, nukkuvat ja syövät. Rappukäytävässä oli trumpetinsoittaja, vähän ylempänä käyrätorvensoittaja yhtä voimallisesti puhaltamassa. Yleisessä harjoitushuoneessa oli meneillään ”Dutch concert” ( sekameteli) joka koostui 7- tai 8 cembalistista, yhtä monesta viulistista ja useista laulajista; kaikki harjoitellen eri asioita ja eri sävellajeissa. Muita poikia oli kirjoittamassa samassa huoneessa. Koska oli loma-aika, paikalta puuttui vielä monia, jotka tavallisesti ovat opiskelemassa ja harjoittelemassa tässä samassa huoneessa. Se, että pojat kootaan näin yhteen samaan paikkaan, saattaa olla koko talon kannalta mukavaa ja saattaa opettaa poikia tiukasti keskittymään omaan tehtäväänsä, välittämättä siitä, mitä ympärillä on meneillään. Se voi myös kehittää voimankäyttöä kun on pakko soittaa tai laulaa kovaa kuullakseen oman äänensä, mutta sellaisen pauhun ja jatkuvan dissonanssin keskellä heidän on täysin mahdotonta hioa ja viimeistellä esitystään ja sen sävyjä.
Vuoteet ovat samassa huoneessa ja palvelevat soittimien alustoina ja istuimina. Niistä 30–40 pojasta, jotka harjoittelivat, löysin vain kaksi jotka soittivat samaa kappaletta. — Tässä konservatoriossa on 16 nuorta kastraattilaulajaa, jotka asustavat yläkerrassa keskenään, lämpimämmissä huoneissa kuin muut pojat, kylmettymistä välttääkseen. Sehän voisi vaurioittaa heidän herkät äänensä harjoittelukelvottomiksi ja sitä paitsi tuhota kokonaan heidän mahdollisuutensa tulevaisuudessa.
Näiden koulujen ainoa loma vuoden aikana on syksyllä ja se on vain muutaman päivän pituinen. Talvella pojat nousevat kaksi tuntia ennen auringonnousua, mistä alkaen he harjoittelevat ja opiskelevat iltaan klo kahdeksaan, puolitoista tuntia on päivällistä varten. Tämä vuosia jatkuva treenaus, lahjakkuuden ja hyvän opetuksen avulla, tuottaa varmasti suurenmoisia muusikoita.”
(Napoli 7.11.1771) “Tänään minulla oli ilo syödä illallista Signor Fabion kanssa, joka on San Carlo -oopperan ensiviulisti. Hän on niin vaatimaton ihminen, että kuljetti mukanaan viuluaan. On aika tavallista nähdä Italian suurissa kaupungissa ensiluokkaisten muusikkojen kantavan itse omia soittimiaan kadulla. Tämä tuntuu tietysti triviaalilta yksityiskohdalta mainittavaksi, mutta se aika voimakkaasti kuitenkin ilmentää tapojen ja luonteiden eroa näissä kahdessa, lähekkäin olevassa maassa. Italiassa maailman ykkösoopperan ykkössoittaja kantaa maineensa ja omaisuutensa luovaa instrumenttia mukanaan, yhtä ylpeänä kuin sotilas miekkaansa tai muskettia; kun taas Englannissa ne hävyttömyydet, joita hän saisi kuullakseen väkijoukossa masentaisivat piankin hänen mielensä ja saisivat hänet pelkäämään soittimensa puolesta.”
Charles Burney vierailee Fredrik Suuren hovissa (n. 1770).
“Palatsissa ja sen ympärillä oli lukemattomia erilaisia merkillisyyksiä, jotka olisivat ansainneet yksityiskohtaisen tarkastelun. Mutta minun oli pakko kiirehtiä eteenpäin ehtiäkseni hänen majesteettinsa iltakonserttiin Sans-Soucissa. Minut vei sinne hoviupseeri, muuan etuoikeutettu henkilö, ja minun kaltaiseni muukalaisen olisikin muuten ollut mahdotonta päästä palatsiin, jossa kuningas asuu. Tunnetusta oppaastanikin huolimatta jouduin tiukkaan tarkastukseen, en ainoastaan Potsdamin porteilla, vaan palatsin jokaisen oven kohdalla. Hän vei minut palatsin sisähuoneistoihin, joissa kuninkaan yhtyeen herrat odottivat hänen komentojaan. Tämä huoneisto liittyi konserttisaliin, josta saattoi selvästi kuulla hänen majesteettinsa harjoittelevan skaaloja huilulla ja kokeilevan vaikeita paikkoja ennen kuin hän kutsui yhtyeensä sisään. Täällä tapasin monsieur Bendan, joka esitteli minut monsieur Quantzille. Aloitimme pian musiikkia koskevan keskustelun; Quantz kertoi minulle, että hänen majesteettinsa ei soittanut mitään muita konserttoja kuin niitä, joita hän oli henkilökohtaisesti säveltänyt tämän käyttöön. Näitä konserttoja oli kolmesataa, ja niitä majesteetti soitti vuorojärjestyksessä.”
”On myönnettävä, että monet monsieur Quantzin kappaleiden kohdat ovat nyt muuttuneet vanhoiksi ja tavallisiksi. Se ei kuitenkaan osoita niiden uutuuden puutteellisuutta sillä hetkellä, jolloin ne sävellettiin, ja monet niistä on tehty jo yli neljäkymmentä vuotta sitten. – Musiikin laita on niin kuin herkullisten viinien, jotka eivät vain muutu väljähtäneiksi ja mauttomiksi joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa, vaan vahingoittuvat ajan kuluessa.
Moniseur Quantzilla ei ollut tänä iltana konserttojen esitykseen muuta osuutta kuin että hän näytti tahtia käden liikkeellään jokaisen osan alussa, paitsi että huudahti silloin tällöin bravo kuninkaalliselle oppilaalleen soolo-osuuksien ja osien lopussa… Hänen majesteettinsa tekemät kadenssit olivat hyviä, mutta hyvin pitkiä ja oppineita. Oli helppo havaita, että nämä konsertot oli sävelletty aikana, jolloin hän ei tarvinnut niin usein hengitystaukoja kuin nykyään. Joissakin jaksoissa, jotka olivat hyvin pitkiä ja vaikeita, samaten kuin lopukkeissa, hän joutui vetämään henkeä sääntöjen vastaisesti ennen kuin jaksot olivat lopussa. ”
Charles Burney tapaa ”Hampurin Bachin”, Carl Philipp Emmanuel Bachin (1714-1788)
“…monsieur Bach oli niin rakastettava, että istuutui suosikkisoittimensa, Silbermann-klavikordinsa ääreen, jolla hän soitti kolme tai neljä valikoiduinta ja vaikeinta sävellystään sillä herkkyydellä, tarkkuudella ja henkevyydellä, josta hän on niin oikeutetusti kuuluisa maanmiestensä keskuudessa. Pateettisissa ja hitaissa osissa, kun hänellä oli hidas nuotti ilmaistavanaan, hän onnistui aivan ehdottomasti kirvoittamaan soittimestaan tuskan ja valituksen huudahduksen, jollaisen pystyy saamaan vain klavikordi ja kenties vain hän itse. ”
Giuseppe Acerbi: Matka halki Suomen v.1799. (Travels through Sweden, Finland and Lappland to the North Cape in the years 1798 and 1799, ilm. 1802)
”Meitä kiinnitti Ouluun se seikka, että tapasimme täällä kaksi musiikinharrastajaa, joista toinen soitti selloa (lääninkamreeri Erik Tulindberg), toinen (piirilääkäri Deutsch) alttoviulua. Kun matkatoverini herra Skjöldebrand soitti viulua ja minä itse klarinettia, saimme näin kokoon varsin mukiinmenevän kvartetin. Kvartetti oli Oulussa yhtä poikkeuksellinen ilmiö kuin kaikkein hämmästyttävin meteori. Kaupungissa ei ollut kymmentä henkilöä, jotka olisivat koskaan kuulleet nelimiehistä soittoesitystä. Meitä katsomassa oli aina kaupungin rouvien ja nuorten neitojen viehättävä piiri ja heidän takanaan kaikki herrat ja muut, jotka halusivat meitä kuunnella. Sävelsimme kvartettoja nimenomaan tälle yleisölle ja muun muassa sovitin soitettavaksi heidän rakastamansa runosävelmän, johon liitin muutaman pienen muunnelman. Minun on mahdoton kuvailla vaikutusta, jonka soittomme teki kuuntelijoihimme. Heidän mykkä ja järkkymätön tarkkaavaisuutensa ei antanut meille koskaan aihetta vaatia hiljaisuutta. Tuhatkertaisesti korvasi vaivani vaivihkainen silmäys, joka osoitti kuinka kuuntelijat olivat pelkkänä korvana.
Kaikkien katseet olivat tähdätyt meihin; muutamat tuntuivat seuraavan melodian kulkua jokaisella kasvonjuonteellaan; saatoimme suomalaisten kasvonpiirteistä lukea kulloinkin soittamamme musiikin luonteen; katseet kävivät vakaviksi voimakkaiden ja kiihkeiden sävelkulkujen aikana, kun taas pehmeät ja sulosointuiset kohdat tuntuivat hajottavan kasvoille kohonneen pilven ja palauttavan niille jälleen entisen tyyneyden. Joku pysyi koko sonaatin ajan täysin liikkumattomana, suu auki ja silmät selällään luomienkaan värähtämättä, aivan kuin tylsän hämmästyksen lyömänä; joku toinen sen sijaan näytti seuraavan melodian jokaista tahtia koko ruumiillaan ja olevan jonkinlaisen musikaalisen kouristuksen vallassa. Mutta heti paikalla kun aloimme soittaa heidän runo-sävelmäänsä, jokainen silmä kyyneltyi ja liikutus oli yleinen.”
”(Lapissa) Olen useaan otteeseen yrittänyt rahan ja viinan avulla saada lappalaispaimentolaiset laulamaan voidakseni luoda itselleni jonkinlaisen käsityksen heidän musiikistaan, mutta en ole koskaan onnistunut kuulemaan muuta kuin hirvittävää huutoa, jonka kestäessä minun on usein täytynyt tukkia korvani. On surullinen totuus mutta kuitenkin totuus ettei lappalaispaimentolaisilla ole pienintäkään käsitystä mistään musiikista.”
Acerbi: Matka halki Suomen 1799, WSOY 1953, suom. Hannes Korpi-Anttila, sekä Eero Saarenheimo: Retki Euroopan ääreen, Otava 1988
W.A. Mozart Pariisissa 1778, kirjeitä isälle Salzburgiin
(3.7.1778) ”Olen joutunut tekemään sinfonian (KV 297) Concert spirituel-sarjan avajaisiin. – Siitä muodostui epätavallinen menestys. Harjoituksissa olin kovasti peloissani, sillä en ole eläissäni kuullut mitään huonompaa. Ette voi kuvitella, miten sinfonia soittaa sutaistiin ja raavittiin kaksi kertaa peräkkäin. Olin todella peloissani — — olisin kernaasti harjoittanut sitä vielä kerran, mutta koska koko ajan on niin paljon teoksia harjoiteltavana, aikaa ei ollut enää; minun oli siis mentävä sydän sykkyrällä, mieli tyydyttämättömänä ja vihaisena sänkyyn. Seuraavana päivänä olin päättänyt olla menemättä ollenkaan harjoitukseen, mutta illalla tuli kaunis sää ja päätin lähteä siinä aikomuksessa, että jos esitys menisi yhtä huonosti kuin harjoitus, menisin orkesterin luokse ja ottaisin ensiviulun hra Lahousèlta ja johtaisin itse. Rukoilin Jumalalta sitä armoa, että sinfonia menisi hyvin, koska kaikki on tarkoitettu hänen kunniakseen ja ylistyksekseen, ja katso, sinfonia alkoi, Raff seisoi vieressäni ja heti ensimmäisessä Allegrossa oli jakso, josta tiesin, että sen oli pakko miellyttää, ja se tempaisikin kaikki kuulijat mukaansa – suuret suosionosoitukset — mutta koska tiesin kirjoittaessani, millainen vaikutus sillä olisi, toistin sen vielä kerran, ja nyt se kuultiin da capo. Koska olin kuullut, että kaikki viimeiset Allegrot samaten kuin ensimmäiset osat alkavat täällä yhtä aikaa kaikilla soittimilla ja enimmäkseen unisono, aloitin pelkästään kahdella viululla piano kahdeksan tahtia – sitten tuli äkkiä forte – yleisö sanoi (kuten olin odottanutkin) shh – sitten tuli heti taas forte – ja heti kun he kuulivat forten, he alkoivat taputtaa käsiään. Menin siis heti iloissani sinfonian jälkeen Palais Royaliin, söin hyvän jäätelön, rukoilin lupaamani rukousnauhallisen ja menin kotiin.
Nyt esitän teille uutisen, jonka jo ehkä tiedättekin, nimittäin että jumalaton pääkonna Voltaire on heittänyt veivinsä kuin koira, kuin nauta. Sai minkä ansaitsi!”
(9.7.1778) ”Ranskalaiset ovat aaseja ja pysyvät aaseina, he eivät pysty mihinkään; heidän on pakko turvautua muukalaisiin. Puhuin Piccinin kanssa Concert Spirituelissa. Hän suhtautuu minuun erittäin kohteliaasti ja minä häneen, kun tapaamme tällä tavoin sattumalta; muutoin en tutustu kehenkään, en häneen, en muihin säveltäjiin. Ymmärrän omat asiani, samaten he, ja se saa riittää.. Siitä olenkin jo kirjoittanut, että sinfoniani saavutti verrattoman menestyksen. Jos saan tehdäkseni oopperan, siitä syntyy tarpeeksi riesaa. Siitä en tosin piittaisi paljon, sillä olen jo tottunut siihen, kunhan ei vain tänä kirottu ranskan kieli olisi niin sikamaista musiikin kannalta! Se on todella surkeaa; saksa on siihen verrattuna jumalaista. Puhumattakaan laulajista ja laulajattarista – heitä ei pitäisi edes kutsua sillä nimellä – sillä he eivät laula, vaan kirkuvat, ulvovat, ja vielä täydestä kurkusta, nenästä ja nielusta.
Kahdesta Stamitzista vain nuorempi on täällä; vanhempi on Lontoossa. Siinä on kaksi nuotintuhertajaa – ja soittajaa – juoppoa – ja huoripukkia – sellainen väki ei ole minun makuuni. Sillä joka on täällä, on päällään tuskin yhtään kunnon vaatetta.”
”..niin kuin satakieli laulaa…”. Otava 1993. Toim. ja suom. Seppo Heikinheimo
Beaumarchais: (Figaron häät) ”Aatelisuus, varallisuus, arvoasema, virat – kaikki tuo tekee teidät niin ylpeäksi, herra kreivi. Mitä te olette tehnyt ansaitaksenne kaikki nämä edut? Ette muuta kuin vaivautunut syntymään. Muutoin olette aivan tavallinen ihminen.”
Voltaire (Candide) ”On viljeltävä puutarhaansa.”
Pjotr Tsaikovski: Päiväkirjat, 1886
Ajatuksiani klassikoista
”Aloitan Beethovenista, jota on tapana ylistää varauksettomasti ja jota on tullut kumartaa kuin jumalaa. Siis: mitä Beethoven merkitsee minulle?
Minä kumarran eräiden hänen teostensa suuruuden edessä, mutta minä en rakasta Beethovenia. Asenteeni häneen samanlainen kuin muistan olleen lapsuudessa asenteeni Jehovaan – Jumalaan. Minä olin ihmetyksen vallassa mutta samalla myös pelkäsin – ja näin se on vieläkin. Hän loi taivaan ja maan, minut myös – ja vaikka minä hänen edessään kumarran, siinä ei löydy rakkautta. Kristus – sen sijaan, – innoittaa todella ja yksinomaan rakastamaan. Sillä vaikka Hän oli Jumala, hän oli samalla myös ihminen, joka kärsi niin kuin mekin. Säälimme ja rakastamme Hänessä ihmistä. Joten jos Beethoven minun mielessäni saa saman paikan kuin Jumala, niin Mozartia rakastan kuin Kristusta. Minusta tässä vertauksessani ei ole minkäänlaista pyhäinhäväistystä. Mozart oli niin enkelimäinen, niin lapsenomainen, niin puhdas; hänen musiikkinsa on käsin koskettamatonta, jumalaista kauneutta, että jos ketään voi verrata Kristukseen, niin juuri häntä.”
Koonnut Tuula Kotilainen 8.11. 2017
Tunne orkesterisi 