Siihen nähden, kuinka tuttu ja turvallinen asia tämä meidän ”konserttimme” on, sen etymologia on kaikkea muuta kuin selvä. Alkuperäinen sana concerto tullee latinankielen sanasta concertare, joka voi tarkoittaa niin väittelyä, keskustelua kuin yhteistyötä–italiankielessä sen alkuperäinen merkitys on jotakuinkin ”käydä yhteen” tai ”tehdä yhteistyötä”, kuten vaikkapa un concerto di voci in musica eli (laulu)äänten yhteismusisointi, kuten Roomassa sanottiin 1500-luvun alussa.
1600-luvulla concerto vakiintui tarkoittamaan nimen omaan solistien välistä väittelyä tai kisailua, enenevässä määrin myös yhden tai useamman solistin ja heitä säestävän orkesterin konsertointia (concertate). 1600-luvun loppuun mennessä sanaa alettiin käyttää maksullisista, musiikillisista concerto-tilaisuuksista erityisesti Englannissa–siitä sana concert eli konsertti. Näin ollen, hassua kyllä, mitä tahansa musiikkitilaisuutta tarkoittava konsertti-sana tullee Suomeen englannista (tai mahdollisesti saksasta), kun taas nimen omaan solistista kisailua merkitsevä konsertto on italialaista alkuperää.
1700-luvun mittaan syntyi erottelu konserttoon, siis teokseen solistille (tai solisteille) ja orkesterille, sekä sinfoniaan, siis orkesteriteokseen. Konsertto on säilynyt suosittuna muotona oikeastaan koko päälle kolmesataavuotisen historiansa ajan, varmaankin siihen sisältyvän yksilöllisen taituruuden, sankaruuden vuoksi. Olisi silti väärin konserttoa kohtaan unohtaa siihen sisältyvä yhteenkäymisen ja kisailun kaksijakoinen merkitys, parhaissa konsertoissa kun on kumpaistakin.
Solistikonserttojen kuninkaiksi vakiintuivat jo 1700-luvun loppua kohden viulu- ja pianokonsertot, joita suuret muusikot kirjoittivat itselleen. Mm. Mozart ja Beethoven kirjoittivat Pianokonserttonsa pääasiassa omaan käyttöönsä, niin myös Paganini Viulukonserttonsa. Brahmsin titaaniset Pianokonsertot ovat titaaniselle säveltäjälleen räätälöityjä, niin myös Stravinskyn uusklassisen paljas ja rytminen Pianokonsertto.
Myös Sibelius oli itse viulisti, mutta hänen Viulukonserttonsa (1904/05) on ennemminkin ”johonkin woimakkaan wakawaan ohjelmaan laadittu sinfonia, jossa on wiulullla hirwittäwän suuri tehtäwä” (Otto Kotilainen, 1906). Sibelius vuodatti konserttoonsa kaiken sen rakkauden, tuskan ja taistelun, minkä hän oli oman viulunsoittonsa kanssa kokenut. Tuloksena oli 1900-luvun konsertoista esitetyin ja levytetyin teos, kunhan se oli ensin noussut maailmanmaineeseen 1930-luvulla paljolti Jascha Heifetzin ansiosta.
Millainen viulusäveltäjä Sibelius oli, millainen teos Viulukonsertto oikeastaan on, ja millaista sitä on soittaa? Entäpä mitä ovat nykyajan viulukisailut, siis kilpailut, kuten Sibelius-viulukilpailu, joka odottaa aivan oven takana, 23.11.–3.12.? Muun muassa näistä aiheista saapuvat kanssamme keskustelemaan viulutaiteilija, professori Réka Szilvay, sekä kapellimestari ja konserttimestari Jan Söderblom.
Tervetuloa Tunne orkesterisi -luennolle Musiikkitalon Paavo-harjoitussaliin torstaina 12.11. klo 16.30–18.00. Isäntä on tuttuun tapaan MuM Ville Komppa.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy!
Lisätietoja:
Taideyliopiston avoin kampus Erikoissuunnittelija Mari Karjalainen Puh. 050 384 3452 https://tunneorkesterisi.wordpress.com
Tunne orkesterisi 