Ranskalainen kirjallisuusteoreetikko ja filosofi Roland Barthes (1915–1980) on kirjoittanut, että kuunnellessaan Schumannin Kreislerianaa hän ei itse
kuule yhtään nuottia, yhtään teemaa, yhtään melodian kaarrosta, musiikillista syntaksia, mitään merkitystä, yhtikäs mitään, minkä varassa voisin älyllisesti hahmottaa teoksen rakenteen. Ei, sillä se mitä kuulen on iskuja: kuulen sen, mikä sykkii ruumissa, mikä takoo ruumista, tai paremmin: kuulen tämä ruumiin, joka sykkii. (Roland Barthes: Rasch. Julkaisussa The Responsibility of Forms, engl. Richard Howard. Berkeley: University of Califomia Press, 1991).
Musiikin tuottaminen soittimilla tai laulaen vaatii aina liikettä. Olli Mustonen onkin verrannut pianonsoittoa ”tennikseen, jossa sekunnin murto-osan kontaktilla annetaan pallolle suunta, kaari ja maali”. Yleisempi vertaus — jo antiikista tuttu — on tanssiin, jossa kehon ja taiteen raja on huomattavasti häilyvämpi. Keho synnyttää tanssin ja taide syntyy kehossa. Kun liikkuvaa kehoa — tanssijaa — katsoo, liike aiheuttaa paitsi visuaalista ja esteettistä mielihyvää ja kiinnostusta, myös kirjaimellisesti liikuttaa katsojaa, aivan samalla tavoin kuin tennistä seuraavan keho eläytyy lyönteihin ja vastaanottoihin. Samoin musiikkiesitystä seuraavan keho voi samastua jousisoittajien vetoihin ja työntöihin, puhaltajien hengityksiin, laulajien äänen ”sijoittamiseen”, lyömäsoittajien iskuihin ja kapellimestarin eleisiin — erityisesti siinä tapauksessa, että kuuntelija on itsekin harrastanut soittamista tai laulamista.
Puhuessaan sykkivästä kehosta Barthes ei kuitenkaan viittaa pelkästään äänen tuottamiseen liikkeellä, siis soittamisen tai laulamisen fysiologiaan sinänsä, vaan erityisesti musiikin itsensä aiheuttamaan keholliseen kokemukseen. Musiikki on itsessäänkin kuin sykkivä keho, jonka iskuihin kuuntelijan oma elimistö virittyy. Tanssimusiikin tasainen syke saa aikaan halun liikuttaa itseään musiikin tahtiin, mutta musiikin sisäinen, ”liikuttava” vaikutus ei jää tähän. Musiikissa on avautumista, sulkeutumista, saavuttamista, keskeytymistä, nousemista, laskeutumista, jännittymistä ja laukeamista. Musiikinteoreettinen termistökin kuvailee musiikkia usein liikekielikuvin. Melodialinja laskeutuu toonikalle (perussävelelle), harmonia purkautuu tai etenee seuraavalle soinnulle, musiikilliset tapahtumat kiihtyvät… Ja näiden tapahtumien perusmitta on isku, Barthesilla tai ilman.
Lokakuun Tunne orkesterisi -luennon vieraina ovat tanssija ja koreografi Tero Saarinen sekä cembalotaiteilija Assi Karttunen. Kummatkin ovat työssään tutkineet musiikin ja liikkeen yhteisolemusta. Elävä musiikki voi olla liikkeen tuottaja; liike on toisaalta osa muusikon ja tanssijan keskustelun, dialogin kieltä. Esimerkiksi viime vuonna kantaesitetty Saarisen Vox Balaenae George Crumbin samannimiseen sävellykseen tuo muusikot tanssijan seuraksi lavalle (linkissä myös videota teoksesta). Crumbin ryhävalaiden laulusta inspiroituneessa teoksessa on jo sinänsä teatterillisia elementtejä: muusikoita muun muassa ohjeistetaan esiintymään naamioissa ja lavan valaistus on määritelty. Muusikot ovatkin osa Saarisen teoksen liikeilmaisua, mutta ennen muuta musiikin viesti, luonnon kuolema ja avunhuuto, assosioituu tanssijaan liikkeeseen ja tanssin muotoon.
Assi Karttunen on toisaalta työssään tutkinut muusikkoa kehona, joka ”soi, liikkuu, näkee ja kuulee musisoidessaan”. Tämä ajatus on läsnä Karttusen ja Päivi Järviön Elonhenget-projekteissa, jotka ovat saaneet nimensä ranskalaisen filosofin ja tiedemiehen René Descartesin (1596–1650) ruumiin ja mielen fysiologiaan liittyvistä impulsseista, elonhengistä (spiritus animalis), joiden ”ainoana ominaisuutena on, että ne ovat veren erittäin pieniä osasia ja liikkuvat hyvin nopeasti, niinkuin soihdusta kirpoavat liekin osaset”. Nämä elonhenget liikuttavat jäseniämme soittaessamme ja tanssiessamme.
Tervetuloa nauttimaan musiikin ja liikkeen elonhengistä Musiikkitalon Harjoitussaliin torstaina 25.10.2012 klo 16.30–18.00. Tilaisuutta isännöi tuttuun tapaan Ville Komppa.
Tunne orkesterisi 